Pullukka

Blogi on hetken aikaa ollut aika hiljainen, jos nyt ei tulevista matkoista ja menneestä kenttäretkestä tehtyä päivitystä lasketa. Koottuja selityksiä on hiljaiseloon on luonnollisesti monia, joista kiire on ehdottomasti suurin. Olen kova haalimaan kaikennäköistä hommaa osakseni ja lopputulos on yleensä se, että juoksen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. En sinänsä valita, pidän aktiivisesta elämäntyylistäni, mutta toisinaan kuitenkin kaipaan lepotaukoja. Eilen ja tänään olen pitänyt sellaisen. Ainakin lähestulkoon.

Parisuhderintamalla asiat menevät tällä hetkellä jotakuinkin omalla painollaan eteenpäin. Täysin hiljaista meillä ei enää ole, mutta toisaalta jokin muuri on vielä välissä. Se pitäisi ylittää. Uskon toisaalta, että tuleva Islannin matka tekee ihan hyvää. Viikko Kevolla, kaukana kaikesta, etenkin siitä "normaalista arjesta" helpotti tilannetta jossain määrin. Toisaalta tulos ei kuitenkaan ollut ihan toivotunlainen. Ehkä ongelma ei lopulta kuitenkaan olekaan varsinaisesti se puhumattomuus, vaan se, ettei ylipäätään ole mitään sanottavaa. Vaikeahan silloin on jutella. Uskon kuitenkin kliseeseen "asioilla on tapana järjestyä"... Tavalla tai toisella. Mies on muutenkin ollut alakuloinen ja selkeästi hukassa oman elämänsä kanssa jo hetken aikaa ja tästä syystä hakeutui psykologin juttusille muutama viikko takaperin. Kaksi vuotta terapiassa istuneena uskon, että siitä on taatusti hyötyä. 

Oma treenimotivaationi on lähestulkoon pakkasen puolella. Ehkä olen haalinut liikaa hommia, joten en jaksa keskittyä treenaamiseen samalla tavalla. Viikko-ohjelmassani on paljon kävelyä yms. josta kyllä pidän kovasti. Kuntosalille menen edelleen todella mielelläni ja kaipaankin ohjelmaani lisää salitreeniä, sitä kun muutama viikko takaperin vähennettiin. Karaten osalta taas motivaatio on hukassa. Pidän lajista paljon ja koen sen kyllä omakseni, mutta tällä hetkellä, jostain syystä, ei vain kiinnosta. Sanotaan, että toisinaan lajin vaihto voisi tehdä terää. Kuitenkin, kun iso osa sosiaalisista suhteista on lajin piiristä, on sitä vaikeaa pistää tauolle. Treenikaverin kanssa on kuitenkin vähän väläytelty sitä, josko ensi syksynä lähdettäisiin kokeilemaan jotain muuta. Ihan vaikka vain motivaatiomielessä. Katsellaan. Toisaalta, jos pitäisi kesän ihan reilusti vain taukoa treenaamisesta, voisi se syksyllä taas maistua ihan eri tavalla. 

Toisaalta treenimotivaatiota syö varmasti myös sen näennäinen tuloksettomuus. Pidän toki liikkumisesta kaikin puolin, mutta toivottua painonlaskua ei kuitenkaan ole tullut. Missä vika? Treenaan liian vähän? Liian pienellä intensiteetillä? Syön väärin? PT:ni on kyllä vakuutellut, että  näistä ei ainakaan pitäisi olla kyse. Tiedän, vaatteita päälle laittaessa, että jotain muutosta on kyllä kropassa tapahtunut. Moni onkin sanonut, että olen kaventunut. Itse en tätä kuitenkaan huomaa. Näen itse peilistä katsoessani sen saman pullukan, joka sieltä katsoi joulunakin. Olen kuullut, että paino lähtee usein sykäyksittäin ja että siihen menee aikaa, kunnes aivotkin huomaavat kehityksen peilikuvasta. Silti se turhauttaa. En kuitenkaan aio antaa periksi, tiedän myös olevani sellainen kaikkimullehetinyt persoona. Kärsivällisyys ei siis varsinaisesti kuulu sanavarastooni. Ei auta kuin pitää tavoite mielessä ja lähteä lenkille. 

Kevo 6.-13.4.

Kuva Norjan ja Suomen rajalla sijaitsevalta Pulmankijärveltä, joka toimi viimeisen päivän kairauspaikkana.

Sunnuntaiaamuna 6.4. kello 9 oli kahteen transporteriin vihdoin ahtautunut yhteensä 17 henkeä, geologeja, proffia, vaihtareita ja pari mantsalaistakin mahtui mukaan. Kun peräkärrykin vihdoin oli saatu kiinni autoon alkoi matka kohti lappia. Kyseessä oli syventävien opintojen kenttäkurssi, jossa opeteltiin sedimenttinäytteenottoa järven pohjasta. Kenttäkurssit on aina olleet ehdottomasti opintojen parasta antia ja niin oli nytkin. Odotukset oli kovat, sillä vanhemmat opiskelijat ovat kehuneet kurssin maasta taivaisiin. Tälläkään kertaa kurssi ei taatusti jättänyt ketään kylmäksi. 

Matkustamiseen meni kaiken kaikkiaan neljä päivää, kaksi per suunta, joten kairaamiselle jäi aikaa neljä päivää. Matkanteon aikana välietappina toimi Oulun liepeillä sijaitsevassa Rantsilassa toimiva majoitusyritys. Vähän meitä alkuun epäilytti, mutta perille päästessämme meitä kuitenkin odotti pari pientä ja suloista hirsimökkiä saunalla varustettuna. Ei paha. Mökeissä ei kuitenkaan ehditty aikaa varsinaisesti viettää, vaan kävimme vain lähinnä nukkumassa. 

Allekirjoittaneelle kyseinen kenttäkurssi oli myös ensimmäinen lapin matka ikinä. Vähän jopa hävetti myöntää, etten todellakaan koskaan aiemmin ollut käynyt Oulua pohjoisempana. Tulipahan korjattua sekin kertaheitolla. Matkustaminen, varsinkin autossa on aina vähän oma juttunsa. Kuulun niihin, jotka kyllä pitävät autossa istumisesta, mutta pakko oli myöntää toisena päivänä Sodankylässä poropizzaa syödessä, että pikkuhiljaa alkoi puuduttaa. Saariselältä eteenpäin maisema kuitenkin muuttui eksoottisemmaksi, kuin lappilaisesta postikortista konsanaan. 7.4. kahdeksan pintaan illalla saavuimme lopulta määränpäähän, Utsjoen kunnassa, Kevon luonnonpuistossa sijaitsevalle Turun yliopiston tutkimusasemalle. Sieltä käsin tapahtuisi kaikki kairausreissut. 

Perjantain kairausreissulta otettua kuvasaldoa.

Maisemat todella olivat henkeäsalpaavat, ainakin näin ensimmäisen lapin matkansa tehneen city-tytön mielestä. Ei paljon voinut valittaa kenttäretkikohteesta. Kun samaan soppaan lisättiin vielä paljon aurinkoa, puolimetriä lunta ja pari plus astetta, ei paremmasta ollut väliä. Sitä paitsi, päästiinpä ihan moottorikelkka-ajeluillekin, kun tutkimusaseman henkilökunta kuskasi meitä pitkin erämaata, jotta päästiin tonkimaan milloin minkäkin lätäkön pohjasedimenttejä. Puolivälissä reissua oli selvää, ettei sieltä poiskaan enää halunnut. Ehkäpä kuitenkin haen töitä lapista, kunhan ensin valmistun. 

Näytteenottoväleineistöä. 

Mun ensimmäinen kelkka-ajelu. Kuvan on ottanut opiskelukaverini Niemi.

Hupireissu tuo kenttäkurssi ei kuitenkaan ollut. Kairaaminen on todellakin hyvin fyysistä hommaa ja ulkona saa olla riittämiin. Iltaisin ei juurikaan tarvinnut nukkumattia odotella, päinvastoin. En kuitenkaan valita. Olen ehdottomasti enemmän ulkoilmaihminen ja nautin fyysisestä työstä. Seuraavaa kenttäreissua odotellessa. Sitä ennen on kuitenkin edessä sekä Islanti että Skotlanti.