Pullukka

Blogi on hetken aikaa ollut aika hiljainen, jos nyt ei tulevista matkoista ja menneestä kenttäretkestä tehtyä päivitystä lasketa. Koottuja selityksiä on hiljaiseloon on luonnollisesti monia, joista kiire on ehdottomasti suurin. Olen kova haalimaan kaikennäköistä hommaa osakseni ja lopputulos on yleensä se, että juoksen pää kolmantena jalkana paikasta toiseen. En sinänsä valita, pidän aktiivisesta elämäntyylistäni, mutta toisinaan kuitenkin kaipaan lepotaukoja. Eilen ja tänään olen pitänyt sellaisen. Ainakin lähestulkoon.

Parisuhderintamalla asiat menevät tällä hetkellä jotakuinkin omalla painollaan eteenpäin. Täysin hiljaista meillä ei enää ole, mutta toisaalta jokin muuri on vielä välissä. Se pitäisi ylittää. Uskon toisaalta, että tuleva Islannin matka tekee ihan hyvää. Viikko Kevolla, kaukana kaikesta, etenkin siitä "normaalista arjesta" helpotti tilannetta jossain määrin. Toisaalta tulos ei kuitenkaan ollut ihan toivotunlainen. Ehkä ongelma ei lopulta kuitenkaan olekaan varsinaisesti se puhumattomuus, vaan se, ettei ylipäätään ole mitään sanottavaa. Vaikeahan silloin on jutella. Uskon kuitenkin kliseeseen "asioilla on tapana järjestyä"... Tavalla tai toisella. Mies on muutenkin ollut alakuloinen ja selkeästi hukassa oman elämänsä kanssa jo hetken aikaa ja tästä syystä hakeutui psykologin juttusille muutama viikko takaperin. Kaksi vuotta terapiassa istuneena uskon, että siitä on taatusti hyötyä. 

Oma treenimotivaationi on lähestulkoon pakkasen puolella. Ehkä olen haalinut liikaa hommia, joten en jaksa keskittyä treenaamiseen samalla tavalla. Viikko-ohjelmassani on paljon kävelyä yms. josta kyllä pidän kovasti. Kuntosalille menen edelleen todella mielelläni ja kaipaankin ohjelmaani lisää salitreeniä, sitä kun muutama viikko takaperin vähennettiin. Karaten osalta taas motivaatio on hukassa. Pidän lajista paljon ja koen sen kyllä omakseni, mutta tällä hetkellä, jostain syystä, ei vain kiinnosta. Sanotaan, että toisinaan lajin vaihto voisi tehdä terää. Kuitenkin, kun iso osa sosiaalisista suhteista on lajin piiristä, on sitä vaikeaa pistää tauolle. Treenikaverin kanssa on kuitenkin vähän väläytelty sitä, josko ensi syksynä lähdettäisiin kokeilemaan jotain muuta. Ihan vaikka vain motivaatiomielessä. Katsellaan. Toisaalta, jos pitäisi kesän ihan reilusti vain taukoa treenaamisesta, voisi se syksyllä taas maistua ihan eri tavalla. 

Toisaalta treenimotivaatiota syö varmasti myös sen näennäinen tuloksettomuus. Pidän toki liikkumisesta kaikin puolin, mutta toivottua painonlaskua ei kuitenkaan ole tullut. Missä vika? Treenaan liian vähän? Liian pienellä intensiteetillä? Syön väärin? PT:ni on kyllä vakuutellut, että  näistä ei ainakaan pitäisi olla kyse. Tiedän, vaatteita päälle laittaessa, että jotain muutosta on kyllä kropassa tapahtunut. Moni onkin sanonut, että olen kaventunut. Itse en tätä kuitenkaan huomaa. Näen itse peilistä katsoessani sen saman pullukan, joka sieltä katsoi joulunakin. Olen kuullut, että paino lähtee usein sykäyksittäin ja että siihen menee aikaa, kunnes aivotkin huomaavat kehityksen peilikuvasta. Silti se turhauttaa. En kuitenkaan aio antaa periksi, tiedän myös olevani sellainen kaikkimullehetinyt persoona. Kärsivällisyys ei siis varsinaisesti kuulu sanavarastooni. Ei auta kuin pitää tavoite mielessä ja lähteä lenkille.