Kihlat: motivaatiota painonpudotukseen

Pohjalainen otti ja kosi lauantai-iltana. Olihan se aikamoinen yllätys, mukava sellainen tietysti. Kosinnan myötä päätettiin hääpäivä ja alettiin pikkuhiljaa miettiä, millaiset häät olisivat juuri ne meidän unelma pirskeet. Lienee sanomattakin selvää, että näin luontoihmisten mielestä metsän keskellä olevissa mökkihäissä olisi juuri sitä jotain. 

Häiden myötä pääsemme suunnittelemaan myös tulevaa häämatkaa! Olisiko se sitten pidempi reissu ulkomaille? Esimerkiksi Slovenia tai Aasia kuulostavat oikein varteenotettavilta matkakohteilta. Toisaalta häämatkasta voisi tehdä kaksiosaisen. Voisimme ensin tehdä noin viikon vaelluksen Lapissa. Lemmenjokihan kuulostaa jo pelkästään nimensä perusteella aivan täydelliseltä häämatkalta. Vaellukselta voisimme sitten vielä matkustaa muutaman päivän kaupunkilomalle jonnekin Eurooppaan, esimerkiksi Prahaan tai Riikaan. Jos juuri sinulla on mielessäsi loistava matkakohde, jossa ehdottomasti kannattaa käydä, niin vinkkaa ihmeessä. Otamme mielellämme ideoita vastaan. 

Ennen häitä edessä on kuitenkin reipas painonpudotusurakka. Kuntokuuri sai ihan uutta motivaatiota kihlautumisesta, sillä kukapa nyt ei haluaisi näyttää omasta mielestään juuri täydelliseltä omana hääpäivänään. Kesäkuntoon projekti alkakoon! Myös ihanat kaasoni aloittivat painonpudotuksen, niin ei tarvitse yksin yrittää. Tsemppaamme toisiamme sitten niinä epätoivon hetkinä, kun paino ei ole viikkokausiin liikahtanut grammaakaan mihinkään suuntaan. Minulta pudotettavaa löytyy noin 10 kg. Kun ottaa huomioon painonpudotukseen käytettävissä olevan ajan, niin homman ei pitäisi olla mitenkään mahdoton. 

Ensi kesän vaelluskohdetta pohtiessamme olemme lähes sata varmasti päätyneet Kevon luonnonpuistoon. Olen ollut Kevolla talvella ja haluaisin todella nähdä upean Kevon kanjonin myös loppukesästä, kun maassa ei vielä ole lunta. Ensi vuoden vaellus ajoittuu varmaankin suunnilleen samoihin aikoihin, kuin tänäkin vuonna. Tosin tällä kertaa voisimme ehkä lähteä jo elokuun lopussa, ei sitten olisi vielä ihan niin kylmä. Olemme suunnitelleet sellaista noin viikon vaellusta, sillä vaikka reissu Haltille ja takaisin oli vertaansa vailla, niin siitä huolimatta lähes kaksi viikkoa korvessa vaati aika paljon tavaraa mukaan. Rinkat painoivat alkuun sen verran, että nyt kokemusta rikkaampana vaeltaja valitsee kevyemmän rinkan ja lyhemmän reitin. 

Tällä kertaa ajattelimme lähteä reissuun Pohjalaisen kanssa kahdestaan. Isommassa porukassa on puolensa, mutta nyt koemme että kovin hektiseksi muuttunut arkemme kaipaa vastapainoksi rauhallista yhdessäoloa. Ensi kesää odotellessa. Kukapa sitä nyt ei näihin maisemiin tahtoisi...

Kuva: Wikimedia Commons/Ilona Simomaa

Haltilta kotiin: Halti - Kilpisjärvi - Rovaniemi - Nummela, noin 1300 km

Kotia kohti 

Kotimatka alkoi seuraavana aamuna. Kuten tulomatkakin, niin myös paluumatka tehtiin lyhemmillä päivämatkoilla. Haltille nousun jälkeen olimme Pohjalaisen kanssa molemmat jo aika väsyneitä. Matka Pitsusjärveltä Meekon autiotuvalle tuntui loputtomalta. Matkan alkuun pysähdyimme töllistelemään menomatkalla ohitettua Pitsuskönkään putousta. Kuten aiemminkin, kirkas jokivesi lumosi meidät kauneudellaan. Putous oli ehdottomasti näkemisen arvoinen! Vaikkei Meekoa pidemmälle vaeltaisikaan, suosittelen lämpimästi tekemään päiväreissun Meekolta Pitsukselle, mikäli se vain suinkin aikatauluun sopii. 

Haltin huiputuksen aikana Meekon joki- ja järvilaakso oli verhoutunut ruskaan ihan toden teolla. Punaisen eri sävyt saivat karun jokilaakson näyttämään upealta. Harmi vain, ettei väriloisto tallentunut kameralle yhtä upeana. Pidimme Meekonlaaksossa hyvin ansaitun lepopäivän, jonka aikana emme suurista suunnitelmistamme huolimatta sitten kuitenkaan tehneet juuri mitään (jollei porojen ja ruskan pällistelemistä lasketa). Lepopäivän jälkeen olo oli kuin uudesti syntyneellä ja matka kohti Kilpisjärveä jatkui taas huomattavasti reippaammin. 

Meekolta lähtiessämme pohdiskelimme mahdollisuutta jatkaa Kuonjarjoelta vielä Saarijärven tuvalle saman päivän aikana. Ilmassa oli sateen tuntua, mutta kylmä ei kuitenkaan ollut. Tuuli jonkin verran, mutta sehän nyt on normaalia tunturissa. Pääsimme Kuonjarjoen tuvalle hyvissä ajoin ja pysähdyimme lounaalle. Ruuanlaiton ja varusteiden kuivattelun aikana katselimme tunturin rinnettä alaspäin laskeutuvaa sumua. Reipasta tuntia myöhemmin näkyvyys oli parhaimmallaankin noin kädenmitan päähän. Huono näkyvyys yhdistettynä sateeseen ja puuska puuskalta reipastuvaan tuuleen sai meidät muuttamaan suunnitelmiamme välittömästi. GPS:stä huolimatta emme lähteneet ottamaan mittaa luonnosta (siinä kun saattaa käydä hyvinkin kurjasti), vaan jäimme Kuonrjarjoen tuvalle. Emmekä olleet ainoita. Tupa täyttyi lähes ääriään myöten. 

Telttaa pystyttäessä näki sentään vielä jonkin verran.

Aamuun mennessä sumu oli hälvennyt. Edellisen päivän sateesta kertoi enää vuolaasti virtaavat joet, joiden ylitys oli huomattavasti haasteellisempaa nyt, kuin tullessa jolloin vettä oli tuntuvasti vähemmän. Tuuli sen sijaan ei ollut laantunut juurikaan. Saapastelimme Saarijärven tuvalle ennätysvauhtia, sillä kovassa tuulessa ei tehnyt mieli pysähtyä sen enempää ihailemaan maisemia, kuin ruokailemaankaan. Kylmä olisi vain tullut. Saarijärvellä kävi kohtalainen kuhina koko illan. Jo heti alkuun päätimme Pohjalaisen kanssa pystyttää teltan. Kova tuuli ja kivikkoinen ympäristö pitivät huolen siitä, että normaalisti helposti ja nopeasti käyvä teltan pystytys vaati kohtalaista kärsivällisyyttä molemmilta. Kuopion vahvistuksemme oli nukkunut teltassa Kuonjarjoella sillä lopputuloksella, että aimo osa hänen varusteistaan oli kastunut. Märät varusteet pakottivat hänet tupaan nukkumaan, jotta edes märkä makuupussi saataisiin kuivaksi. 

Viimeisen varsinaisen vaelluspäivän päivämatka pidettiin todella lyhyenä. Yövyimme reilun kahden kilometrin päässä Kilpisjärven kylästä, Tsahkaljärven rannalla. Ruska oli pikkuhiljaa väistynyt, eikä Kilpisjärvelle päästessämme puissa ollut juurikaan enää lehtiä. Ilmassa oli selkeää talven tuntua. Muutos oli hurja siihen nähden, että lähtiessämme puiden lehdet vielä vihersivät. Pohdimme illalla linssikeiton ääressä tehtyä matkaa haikeina. Nyt se oli tehty ja ”paluu sivistykseen” vääjäämättä edessä. 

Olo oli jokseenkin epätodellinen seisoessamme seuraavana päivänä Kilpisjärven K-marketin kassajonossa. Kotimatka ei mennytkään aivan mutkattomasti auton uhatessa sopimuksensa irtisanomisella heti alkuunsa. Kahden renkaan irrotuksen jälkeen jostain renkaan vierestä löytyi kivenkappale, joka hankasi metallia vasten. Meteli oli sen mukainen. Kivi pois, renkaat paikoilleen ja matka jatkui. Alku illasta kirjauduimme Rovaniemeläiseen hotelli Aakenukseen. Suihku, lämmin suihku! Arjen luksusta, jota oppii todella arvostamaan viettäessään lähes kaksi viikkoa erämaassa. Vihdoinkin jotain muuta, kuin kuivattua retkiruokaa! Pizza ja kylmä olut maistuivat taivaallisilta. 

15.9.2016 noin kello 22.30 kurvasimme kotipihaan. Koti oli vieläkin tallessa, juuri siinä kunnossa kuin mihin olimme sen lähtiessämme jättäneet. Pikainen suihku ja ruokaa. Orastava selkäkipu hävisi omassa sängyssä nukutun yön myötä. Aamulla aamukahvin yhteydessä katseet kääntyivät jo kohti tulevia reissuja. Ensi kesän suunnitelmissa siintää viikon vaellus Kevon luonnonpuistossa. Sitä ennen meitä on kuitenkin pyydetty hiihtovaellukselle UKK-puistoon. Mitähän siitäkin tulee, kun edellisestä hiihtoreissusta on aikaa parikymmentä vuotta.

Haltille osa 6: Pitsusjärvi - Halti - Pitsusjärvi, 24 km

Lapsuuden haaveesta totta 

Pohjalaisen kanssa ostamiamme Jack Wolfskinin rinkkoja mainostettiin kaupassa todella käteviksi, sillä niistä olisi irrotettavissa päiväreppu pienempiä päiväretkiä varten. Pitsusjärven tuvan lattialla rinkkaa pyöritellessäni ja pällistellessäni totesin, ettei asia nyt ollut aivan näin yksinkertainen. Onneksi meillä oli teltan kiinnitystä sun muuta varten mukana ylimääräisiä remmejä, joiden avulla saimme kuin saimmekin askarreltua rinkkojen yläosista päiväreput. Lähdimme Pohjalaisen kanssa kahdestaan tallustelemaan kohti Haltia, Kuopion vahvistuksen jäädessä nauttimaan ylimääräisestä lepopäivästä Pitsusjärvelle. 

Pitsuksen autiotuvan pihassa olevan opastaulun mukaan tuvalta on matkaa Haltin huipulle 12 km. Lähdimme Pohjalaisen kanssa matkaan sillä ajatuksella, että etenemme niin pitkälle kuin jaksamme. Tai lähinnä niin pitkälle, että uskomme vielä jaksavamme takaisinkin. Mukaan pakkasimme trangian, lounaan, vesipullot sekä muutamia ensiapuvälineitä (mm. tukisidettä ja särkylääkettä). Ilman rinkkaa askel oli kevyt ja matka sujui hujauksessa. 2,5 tuntia myöhemmin seisoimme Haltin juurella taivastellen edessämme olevaa nousua. 

Haltin juurelta on matkaa huipulle vielä noin 4 km. Nousua 4 km:n mahtuu muutaman sadan metrin verran. Se kuulostaa huomattavasti helpommalta, kuin miltä todellisuus sitten näyttää (tai tuntuu). Halti on tehokkaasti rapautunut tunturi, joten nousu tehdään pääosin erikokoisista kappaleista koostuvassa kivikossa. Jo alkumetreiltä eteenpäin oli selvää, että meillä oli Pohjalaisen kanssa molemmilla aivan vääränlaiset kengät. Omat kenkäni tukivat kyllä nilkkaa ihan mukavasti, mutta kiertojäykkyyttä olisi pohjassa saanut olla huimasti enemmän. Jalkapohjat olivat kohtalaisen kipeät molemmilla päästessämme takaisin Pitsusjärvelle. 

 

Haltin huipulle kiipeäminen on kuulunut haaveisiini ihan lapsesta saakka. Innostus oli käsin kosketeltavissa, kun kiipesimme Haltin rinnettä ylöspäin. Jos Kuonjarjoen maasto oli karua, niin niin oli Haltin ympäristökin. Ainoa elämästä muistuttava asia Haltin rinteellä oli kivikon seassa virtaavan veden lotina. (Niin ja tietysti muut Haltille kiipeävät ihmiset.) Meillä oli uskomattoman hyvä tuuri sään suhteen. Huiputimme Haltin mukavassa auringonpaisteessa. Katselimme huipulta Pitsusjärven suuntaan avautuvaa maisemaa hyvän tovin. Tunne siitä, kun saavuttaa pitkäaikaisen haaveen on jotakin, mitä ei voi sanoin kuvailla. Muutenkin olo oli sillä hetkellä kuin voittajalla. Me teimme sen! 

Huipulta laskeuduimme alas hiljaisuuden vallitessa. Olo oli hetken aikaa aika tyhjä, nyt pitkäaikainen haave on toteutettu, entäpä seuraavaksi? Onneksi elämä ei yleensä rakennu vain yhden haaveen varaan, joten toteutuksen arvoisia asioita kyllä riittää. Alaspäin tallustellessani pohdin elämääni enemmänkin, sekä parisuhdetta, nykyistä ja edellisiä. Joskus tekee ihan hyvää olla hetki ihan vain omien ajatustensa kanssa. Ja mikä olisikaan parempi paikka pohdinnalle, kuin loppumattomalta tuntuva erämaa? 

Paluumatkalla Pitsusjärven autiotuvalle pysähdyimme lounaalle, sekä katselemaan hieman tarkemmin ympärillemme. Maisema oli kaunista, päivä päivältä kirkkaammin punaisen ja keltaisen eri sävyihin verhoutunutta. Haltin valloituksen päätteeksi pääsimme lämpimään tupaan ja saimme eteemme kupilliset teetä, sekä suklaata. Tästä se alkaisi, pitkä matka takaisin kotiin. 

Haltille osa 5: Meeko - Pitsusjärvi, 11 km

Via Dolorosa 

Yhtä pähkinäpussia lukuunottamatta kaikki ruuat olivat säilyneet hiireltä piilossa. Edellisenä iltana meille oli kerrottu, että Meekon ja Pitsusjärven välillä olisi odotettavissa kivikkoa. Ei huijattu, taaskaan. Alkuvaellukselle osunut kylmyys väistyi pikkuhiljaa päivälämpötilan kivutessa uudestaan noin kymmenen asteen tietämille. Kylmemmän alkuviikon johdosta Meekonlaakson puut ja muut kasvit alkoivat pikkuhiljaa kellertää ja punertaa. Olisi selvää, että näkisimme ainakin osan kuuluisasta Lapin ruskasta tällä vaelluksella. 

Alempana Meekonlaaksossa aamu alkoi pilvisenä, muttei kuitenkaan satanut. Kivikko oli työläimmillään Meekonvaaran juurella, noin kilometrin – parin verran. Vaikeimmissa kohdissa tosin oli pitkospuut, jotka helpottivat etenemistä huomattavasti. Pitkospuista huolimatta kävelimme huomattavasti paria edellistä päivää hitaammin. Toisaalta nousuakin oli aika reippaasti. Polku kiersi Meekonvaaran juurella, toisinaan todella lähellä jyrkänteitä. Pahimpiin paikkoihin oli laitettu köysiä, joista sai pidettyä kiinni. Välillä hieman hirvitti keikkua painavan rinkan kanssa aivan jyrkänteen vieressä. Jyrkänteen alapuolella kohiseva koski oli, taas kerran, todella upea näky. Ei tosin ehkä aivan niin hieno, kuin Meekon autiotuvan vieressä ollut koski. 

Meekon tuvalta lähtiessämme laskeskelimme, että syömme lounaan vasta Pitsusjärven tuvalla. Etenimme kuitenkin sen verran hitaammin, että puolivälissä matkaa nälkä alkoi olla jo kova. Pienestä tuulesta huolimatta pysähdyimme heti kosken ylityksen jälkeen syömään lounasta, muistaakseni italianpataa, joka oli itseasiassa todella hyvää (ainakin nälkäisenä ja ulkona syötynä). Lounaan jälkeen jatkoimme nousua Pitsusjoen yläjuoksulle, kohti järven rannassa sijaitsevaa autiotupaa. 

Kalottireitti ei kulje aivan jokirannassa, vaan joitain kymmeniä metrejä sivussa. Menomatkalla kuulimme Pitsuskönkään putouksen kohinan, muttemme poikenneet polulta katsomaan sitä. Olimme sopineet jo Meekolta lähtiessämme, että pysähdymme töllistelemään putousta vasta paluumatkalla. Tämä oli hyvä päätös, sillä paluumatkalla jaksoimme käyttää hyvän tovin putouksen tutkailuun. Vihdoin seisoimme Pitsusjärven rannalla. Nousu oli takanapäin ja vastarannalla siinsi autiotupa. Ylempänä pilvet väistyivät ja loppumatka kuljettiin kauniissa auringonpaisteessa. 

Kävellen kulkiessa Lapin erämaassa välimatkat saavat ihan uudenlaisen merkityksen. Pitsusjärven autiotupa näkyi pienenä pisteenä jo kauas. Tuntia myöhemmin samainen mökki näytti edelleen ihan yhtä pieneltä pisteeltä, vaikka olimme mielestämme edenneet vaikka kuinka ja paljon. Tavallaan mökin näkyminen kaukaa helpottaa ja valaa uskoa mökille asti pääsemiseen. Toisaalta jossain vaiheessa alkoi olla puuduttavaa, kun mökki ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäksi. Ehkä se juoksi karkuun? 

Pääsimme perille alkuillasta. Saman päivän Haltin valloittajat olivat lämmittäneet mökin mukavan lämpöiseksi. Otimme äkkiä hikiset vaatteet pois ja painelimme Pohjalaisen kanssa pesulle. Pohjalainen kastautui kylmään järveen kaulaa myöten, huutaen samalla rannalla olleille: "Jos sorsatkin kerran ui niin ei se vesi kylmää voi olla". Kyllä se oli. Pesulla käynti virkisti kuitenkin mukavasti pitkän kävelyn jälkeen. Vaatteet kuivumaan, hiemaan ruokaa, eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Vielä viimeiseksi illalla päätimme lähteä seuraavana aamuna kohti Haltia pelkästään päiväreppujen kanssa. Ehkä pääsisimme kuin pääsisimmekin Haltille asti?