Lapsuuden haaveesta totta
Pohjalaisen kanssa ostamiamme Jack Wolfskinin rinkkoja mainostettiin kaupassa todella käteviksi, sillä niistä olisi irrotettavissa päiväreppu pienempiä päiväretkiä varten. Pitsusjärven tuvan lattialla rinkkaa pyöritellessäni ja pällistellessäni totesin, ettei asia nyt ollut aivan näin yksinkertainen. Onneksi meillä oli teltan kiinnitystä sun muuta varten mukana ylimääräisiä remmejä, joiden avulla saimme kuin saimmekin askarreltua rinkkojen yläosista päiväreput. Lähdimme Pohjalaisen kanssa kahdestaan tallustelemaan kohti Haltia, Kuopion vahvistuksen jäädessä nauttimaan ylimääräisestä lepopäivästä Pitsusjärvelle.
Pitsuksen autiotuvan pihassa olevan opastaulun mukaan tuvalta on matkaa Haltin huipulle 12 km. Lähdimme Pohjalaisen kanssa matkaan sillä ajatuksella, että etenemme niin pitkälle kuin jaksamme. Tai lähinnä niin pitkälle, että uskomme vielä jaksavamme takaisinkin. Mukaan pakkasimme trangian, lounaan, vesipullot sekä muutamia ensiapuvälineitä (mm. tukisidettä ja särkylääkettä). Ilman rinkkaa askel oli kevyt ja matka sujui hujauksessa. 2,5 tuntia myöhemmin seisoimme Haltin juurella taivastellen edessämme olevaa nousua.
Haltin juurelta on matkaa huipulle vielä noin 4 km. Nousua 4 km:n mahtuu muutaman sadan metrin verran. Se kuulostaa huomattavasti helpommalta, kuin miltä todellisuus sitten näyttää (tai tuntuu). Halti on tehokkaasti rapautunut tunturi, joten nousu tehdään pääosin erikokoisista kappaleista koostuvassa kivikossa. Jo alkumetreiltä eteenpäin oli selvää, että meillä oli Pohjalaisen kanssa molemmilla aivan vääränlaiset kengät. Omat kenkäni tukivat kyllä nilkkaa ihan mukavasti, mutta kiertojäykkyyttä olisi pohjassa saanut olla huimasti enemmän. Jalkapohjat olivat kohtalaisen kipeät molemmilla päästessämme takaisin Pitsusjärvelle.
Haltin huipulle kiipeäminen on kuulunut haaveisiini ihan lapsesta saakka. Innostus oli käsin kosketeltavissa, kun kiipesimme Haltin rinnettä ylöspäin. Jos Kuonjarjoen maasto oli karua, niin niin oli Haltin ympäristökin. Ainoa elämästä muistuttava asia Haltin rinteellä oli kivikon seassa virtaavan veden lotina. (Niin ja tietysti muut Haltille kiipeävät ihmiset.) Meillä oli uskomattoman hyvä tuuri sään suhteen. Huiputimme Haltin mukavassa auringonpaisteessa. Katselimme huipulta Pitsusjärven suuntaan avautuvaa maisemaa hyvän tovin. Tunne siitä, kun saavuttaa pitkäaikaisen haaveen on jotakin, mitä ei voi sanoin kuvailla. Muutenkin olo oli sillä hetkellä kuin voittajalla. Me teimme sen!
Huipulta laskeuduimme alas hiljaisuuden vallitessa. Olo oli hetken aikaa aika tyhjä, nyt pitkäaikainen haave on toteutettu, entäpä seuraavaksi? Onneksi elämä ei yleensä rakennu vain yhden haaveen varaan, joten toteutuksen arvoisia asioita kyllä riittää. Alaspäin tallustellessani pohdin elämääni enemmänkin, sekä parisuhdetta, nykyistä ja edellisiä. Joskus tekee ihan hyvää olla hetki ihan vain omien ajatustensa kanssa. Ja mikä olisikaan parempi paikka pohdinnalle, kuin loppumattomalta tuntuva erämaa?
Paluumatkalla Pitsusjärven autiotuvalle pysähdyimme lounaalle, sekä katselemaan hieman tarkemmin ympärillemme. Maisema oli kaunista, päivä päivältä kirkkaammin punaisen ja keltaisen eri sävyihin verhoutunutta. Haltin valloituksen päätteeksi pääsimme lämpimään tupaan ja saimme eteemme kupilliset teetä, sekä suklaata. Tästä se alkaisi, pitkä matka takaisin kotiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti