Tunturissa tuulee
Kuonjarjoen ja Meekon välille osui sään puolesta yksi vaelluksemme upeimmista päivistä. Jallutour -16 hoiti esimerkillisesti tuvan siivouksen, puiden hakkaamisen seuraavaa varten ja niin edelleen. Kuulimme huhua, että edellisenä päivänä joku sankari oli yrittänyt vuolla kiehisiä ulkona kirveellä (puukolla, kullanmurut, puukolla se onnistuu paljon paremmin!). Tätä silmällä pitäen Pohjalainen vuoli vielä muutamat kiehiset. Tähän väliin on pakko mainita, ettei kiehisten teko ole niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää. Omat ”kiehiseni” ovat yleensä vain kasa puulastuja lattialla. Saa sen nuotion/takan/kamiinan jne. syttymään puulastuillakin ihan kivasti, kiehiset vain olisivat hurjasti hienompia.
Aurinkorasvaa, paljon aurinkorasvaa. Fiksu olisi tietysti muistanut, että huuletkin voi polttaa. Vähemmän fiksulla se kävi mielessä vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut. Edellisenä iltana Kuonjarjoen tuvalla yöpyneet olivat kaikki tulossa Meekon suunnasta ja vakuuttelivat kilpaa Kuonjarjoki – Meeko välin olevan hyvin helppo kävellä. Eivät liioitelleet. Pääosa matkasta kuljettiin tunturiniitylle painuneella polulla. Vähänkään haastavammat hetket olivat jokien ylityksiä. Koska menomatkalla oli satanut vain vähän, ei vettäkään ollut järin paljon, joten ylitykset onnistuivat vaivatta. Varpaiden kastumista ei juuri tarvinnut pelätä.
Sää oli hieno ja kulkeminen helppoa. Sen sijaan tuuli oli todella kova ja kylmä. Kuorivaatteet osoittautuivat kultaakin arvokkaammiksi, sillä mikään muu mukaan otetuista vaateparsista ei pitänyt tuulta yhtä hyvin. Kun kuorivaatteiden alle vielä pakkasi tarpeeksi vaatetta, ei tarvinnut palellakaan. Lämpimissä tuvissa yöpyminen, reilut voltaren-geeliannokset, sekä buranakuuri olivat tehneet tehtävänsä, eikä reiden kipu enää yltynyt sietämättömän kovaksi. Kyllä vamma olemassaolostaan muistutti aina kivikkojen tai nousujen kohdalla, mutta nyt kivun kanssa pärjäsi jo.
Meekonlaakson sanotaan olevan todella kaunis ja sitä se olikin. Kuonjarjoelta tultaessa Meekon autiotuvan ympäristön näkee ensimmäisen kerran korkealta tunturin rinteeltä. Näkymä on henkeä salpaava. Pari edeltävää kylmää yötä olivat saaneet kasvit pikkuhiljaa kellertämään ja punertamaan, joten tunturin laelta näkymä pikkuhiljaa ruskaan verhoutuvaan Meekonlaaksoon oli upea. Ja puita! Ensimmäistä kertaa yli kahteen päivään näimme puita!
Kuonjarjoelta Meekolle meiltä meni aikaa vain nelisen tuntia. Aikaisesta saapumisestamme huolimatta (ja kovan tuulen huomioiden) päätimme kuitenkin yöpyä Meekolla. Kävimme katsomassa vieressä virtaavaa koskea. Koskessa virtaava vesi on todella kirkasta, joka saa kosken näyttämään todella upealta. Ennen lähtöä Pohjalainen oli ostanut kalastusluvat ja päätti kokeilla kalaonnea Meekolla (järvestä, ei sieltä koskesta). Ei tullut kalaa. Sen sijaan puita hakatessa halkovajasta löytyi avaamaton 3 litran hanaviinipakkaus (valkkaria, ei kovin hyvää sellaista) tekstillä ”saa ottaa”. Viiniä maisteltiin yhdessä parin oululaisen vaeltajan kanssa. Samalla jaettiin kokemuksia eri vaellusreissuilta ja juteltiin retkiruuista ynnä muista. Tähän parivaljakkoon törmäsimme sittemmin useampaan kertaan ja ehdimme vaihtaa näkemyksiä monesta muustakin asiasta.
Kalaonnen puutteesta ja kovasta tuulesta huolimatta ilta oli rattoisa. Uni tuli kuitenkin nopeasti (ja aikaisin, eihän kahdeksan ole liian aikaisin nukkumaanmenoa ajatellen?). Kova tuuli piti taivaan selkeänä ja yöllä näkyi upea tähtitaivas. Kömpiessäni takaisin nukkumaan tuvan lattialla minua oli vastassa hyvin syöneen ja kovin pelokkaan näköinen hiiri. En millään hennonut ruveta ajamaan asukkia ulos kylmään, vaan tyydyin nostamaan rinkat ylemmäs, jotta edes osa ruuista säilyisi koskemattomina. Aamulla kirjoitin tupakirjaan varoituksen hiiren olemassaolosta ja kehotin jälkeemme tulevia nostamaan ainakin ruokansa kattoon roikkumaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti