You are stronger than you think
Aamu valkeni viileänä ja valkoisena. Edellisen yön lumisateesta oli vielä rippeet jäljellä. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa, en tähtitaivaasta enkä sen enempää lumesta. Aamupuuron yhteydessä tutkailimme autiotuvan pöydällä lojuneesta kartasta päivän reittiä. Nousu alkaisi lähes heti Saarijärven tuvalta lähdettäessä ja jatkuisi yli puolen välin matkalla Kuonjarjoen tuvalle. Ikkunasta näkyvät tunturit antoivat viitteitä siitä, että nousu olisi jyrkähkö. Päätimme heti alkuun, että yritämme kävellä niin pitkälle kuin pääsemme. Kun puhti tai kunto loppuu, pistämme teltan pystyyn ja yövymme siinä. Mitään paineita ei oteta.
Aamuvirkuimmat retkeilijät ryhtyivät puuhailemaan aamupalojaan jo reippaasti ennen seitsemää, joten mekin pääsimme poikkeuksellisen aikaisin liikkeelle. Tupaetiketin mukaan vielä ennen lähtöä Pohjalainen vuoli kiehisiä seuraavaa tulijaa varten ja me Kuopion vahvistuksen kanssa siivosimme tuvan. Lähes parin viikon vaelluksella oli kurjaa huomata, kuinka usein tällaiset perusasiat jätetään tekemättä. Mikä ihmisiä nykyään vaivaa? Laiskuus?
Lopulta nostimme rinkat selkään ja lähdimme liikkeelle. Lämmin tupa ja illan lepo tuntui tehneen hyvää jalalle, mutta siitä huolimatta sen kunto arvelutti. Koska kipu oli pahimmillaan liikkeessä, eikä leposärkyä juuri ollut oli kyseessä todennäköisimmin rasitusvamma. Oli helpottavaa tietää, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Helvetillinen kivikko jatkui vielä tovin matkaa Saarijärveltä lähdettäessä. Reisi oli arka, muttei mitenkään mahdottoman kipeä. En kuitenkaan uskaltanut toivoa mitään, sillä edessä olisi vielä reipas nousu.
Kivikko muuttui aavistuksen vetiseksi savikoksi. Kulkeminen helpottui huomattavasti, ylämäestä huolimatta. Pysähtyessämme lounaalle, Saarijärven tupa näkyi vielä. Saimme lounasseuraksi useamman poron. Porot ovat uskomattoman uteliaita eläimiä ja meitä, sekä meidän puuhailujamme tuijotettiin herkeämättä. Sopivan välimatkan päästä, tietenkin. Söimme lounaaksi tonnikalarisottoa ja vaikka lähtökohtaisesti mukaan ottamamme ruoka olikin oikein herkullista ja maittavaa, tonnikalarisottoa en välttämättä tekisi enää toiste. En ole koskaan ollut järin suuri risottojen ystävä, eikä tekemämme tonnikalarisotto tehnyt tässä poikkeusta. Reiden kipu yltyi tasaisesti. Otimme päivän tavoitteeksi nousun, jonka jälkeen voisimme pistää leirin pystyyn.
3 tuntia myöhemmin istuin voittajan hymy kasvoilla Kuonjarjoen autiotuvalla teekuppi kädessä. Me teimme sen! Nousun jälkeen edessä oli lähes soran kokoluokkaan rapautunutta kiveä. Sorapolkua pitkin kulkeminen oli helppoa ja myös kohtalaisen nopeaa. Siksi toisekseen tunturissa tuuli niin pirun kylmästi, ettei juuri tehnyt mieli jäädä paikoilleen (telttapaikan etsimiseen olisi sitä paitsi kulunut tovi jos toinenkin). Nousun jälkeen avautunut karuakin karumpi tunturimaisema veti koko retkikuntamme aivan hiljaiseksi. Maisema oli kuin jostain ulkoavaruudesta. Aikanaan jäätiköltä purkautuneiden vesimassojen luomia jokiuomia ja niihin kasautuneita kivenjärkäleitä katsoessa ei voinut muuta, kuin tuntea pelon sekaista kunnioitusta maata muokkaavia voimia kohtaan.
Noin kilometri ennen Kuonjarjoen tupaa edessä oli ensimmäinen joenylitys. Menomatkalla maasto oli aika kuivaa, joten joen ylitys onnistui lähes vaivatta. Kuopion vahvistuksellamme oli mukanaan retkisauvat ja viimeistään tässä vaiheessa kaduin sitä, että olin jättänyt omani kotiin. Ylityksissä painavan rinkan kanssa sauvat tulivat tarpeeseen. Kuonjarjoella meitä odotti lämmin tupa ja iloisesti remuava neljän herrahenkilön Jallutour -16, kuten he itseään nimittivät. ”Hei sä oot se jolla on jallu kädessä, me kuultiinki susta!” viitaten Pohjalaiseen, jolla on jallutähti tatuoituna oikeaan käsivarteen. Ilta oli täynnä naurua ja (tietysti) jaloviinaa. Jalluteestä tuli uusi hitti. Kaikesta remuamisesta huolimatta viimeisetkin sammahtivat heti kymmenen jälkeen. Tänä yönä en katsellut tähtitaivasta, vaan nukuin sikeästi aamuun saakka.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti