maanantai 19. syyskuuta 2016

Haltille osa 1: Nummela - Kilpisjärvi - Coahpejärvi, 1202 km + 9 km


Kauas on pitkä matka 

Etukäteen olimme päättäneet ajaa lähes koko Suomen halki yhdellä istumalla. Tästä seurasi, että 2.9. herätys oli aivan liian aikaisin aamulla. Auton oli tarkoitus startata kuudelta, mutta eihän se koskaan ihan niin mene. Tällä kertaa emme kuitenkaan myöhästyneet aiotusta lähtöajankohdasta kuin 15 minuuttia. Onneksi olemme yleensä liikkeellä omalla autolla, nimittäin esimerkiksi lentokoneeseen emme taatusti koskaan ehtisi. Lähtöä edeltävänä iltana urhea vaellusporukkamme oli edelleen kutistunut neljästä kolmeen lähtijään. Poisjääneelle oli iskenyt reipas flunssa, jonka vuoksi lähteminen ei ollut mahdollista. Näin koko reissun jälkeen pidän päätöstä vähintäänkin viisaana, vaikka poisjäänyttä varmasti harmittikin. 


Ensimmäinen välietappimme oli Jyväskylä, josta poimimme mukaan Kuopion vahvistuksemme. Ilmapiiri oli jännittyneen odottava. Pohjalainen ja Kuopion vahvistus eivät etukäteen tunteneet toisiaan, emmekä mekään Kuopion vahvistuksen kanssa mitenkään poskettoman hyvin. Kuopion vahvistus on ex-mieheni parhaita ystäviä ja olin todella iloinen kuullessani, että hän uskaltaa lähteä mukaan ex-mieheni sairastumisesta huolimatta. Perisuomalainen vieraskoreus katosi hyvin nopeasti keskustellessamme aiemmista vaellusreissuistamme. 


Kaiken kaikkiaan aikaa Nummelasta Kilpisjärvelle kului noin 16 tuntia. Se kuulostaa paljolta, samoin kuin 1200 km. Lopulta se on kuitenkin asennekysymys. Minun mielestäni matka sujui aika kivuttomasti. Pysähdyimme syömään Pihtiputaalla, sekä myöhemmin illalla Muoniossa. Oulun Zeppelinissä kävimme täydentämässä naposteltavia autoon, sekä haimme vielä viimeiset tarvikkeet vaellusta varten. Zeppelinin reissu tosin meinasi venähtää vähän turhankin kanssa Pohjalaisen bongatessa Oulun aseliikkeen pisteen sieltä. 


Ajomatkan aikana maisema ei juuri muuttunut, sillä puurajahan ylitettiin tosissaan vasta ensimmäisenä vaelluspäivänä. Puiden koko kuitenkin pieneni jatkuvasti. Horisonttiin hiljakseen ilmestyneet tunturit ja vaarat kertoivat saapumisestamme Lappiin. Kilpisjärvelle saavuimme vasta illan hämärryttyä, joten emme juuri pystyneet töllistelemään maisema ennen kuin vasta seuraavana aamuna. Ensimmäisen yön Kilpisjärvellä yövyimme Retkikeskuksen herttaisessa, neljän hengen mökissä. Pohdin, että joku kerta voisimme ihan hyvin vuokrata sieltä mökin vaikkapa viikoksi ja viettää rauhallista parisuhdeaikaa kaukana kaikesta arkisesta. Retkikeskuksen palvelu oli moitteetonta ja asiat hoituivat todella vaivattomasti. Suosittelen lämpimästi kaikille Kilpisjärvelle matkaaville. 




3.9. se sitten todella alkoi. Pääsimme liikkeelle Käsivarren luontokeskukselta siinä puolen päivän tienoilla. Olimme syöneet tukevan aamiaisen retkikeskuksella, jotta ihan heti ei tarvitsisi pysähtyä tekemään lounasta. Tunnelma oli korkealla, (liian) painavasta rinkasta huolimatta. Sanotaan, että Kilpisjärveltä Haltille vievän (kalotti)reitin ensimmäinen osuus on kaikkein hankalin. Kukaan ei valehdellut. Se todella oli helvetillinen. Reitin ensimmäisen etapin kivikkoisuus ja hankalakulkuisuus tuli yllätyksenä, vaikka siihen mukamas oli varautunut. Ei sitä osannut kuvitella, ennen kuin yritti päästä eteenpäin kiveltä kivelle hyppimällä. Sen painavan rinkan kanssa. 

Sitä kivikkoa.
Ensimmäisen etapin haastavuus liittyy myös paljolti tottumattomuuteen. Harva meistä kantaa rinkkaa päivätyökseen, joten esimerkiksi itselläni rinkka oli edellisen kerran ollut selässä joskus kesällä. Eikä siinä silloinkaan ollut painoa niin paljon, kuin mitä lähes kahden viikon vaelluksen ensimmäisenä päivänä. Alkuun ilma oli kuitenkin kirkas ja piti mielen korkealla. Kivikosta huolimatta maisemat olivat huikaisevia! Ensimmäiset tunnit töllistelimme huulet pyöreinä ympärillemme. Ja porot! Näimme ensimmäiset porot melkein heti reitille lähdön jälkeen (automatkan aikana niitä ei näkynyt). Mahtavana kohoava Saana oli katseenvangitsija niin pitkälle kuin tunturi vain näkyi. 



Pysähdyimme lounaalle Másetjärven rantaan. Lounaaksi söimme kevyemmin linssikeittoa. Hurjan hyvää. Heti ensimmäisestä lounaasta alkaen oli selvää, että ruokien kuivaaminen maksoi vaivan. Lounaan aikana alkanut sade teki kivistä poskettoman liukkaita. Etenimme hitaasti ja varovasti. Pieni lipsahdus, horjahdus ja NAPS. Ensimmäinen ajatus oli, että onneksi mitään ei murtunut. Horjahdus oli pieni, mutta jo muutaman askeleen jälkeen oli selvää, ettei se ollut mitätön. Kipu oli uskomattoman kova. Tuntui, että tähtiä näki joka askeleella. Etenimme todella hitaasti ja varovasti vielä muutaman kilometrin. Lopulta kipu hidasti etenemisen niin olemattomaksi, että emme olisi enää päässeet Saarijärven tuvalle saman illan aikana. Tuskin edes saman vuorokauden aikana. Ilma kylmeni, tuuli ja sade koveni, joten päätimme pistää leirin pystyyn Norjan puolella sijaitsevan Coahpejärven rantaan. Ensimmäisen yön tuuli ja satoi rankasti. Kiitin moneen kertaan sitä, että olimme edellisenä vuonna ostaneet kunnon teltan, joka piti vettä ja kesti tuulta (teltassamme on kymmenkunta myrskynarua, joiden vuoksi se on yllättävän tukeva kovallakin tuulella). Tuuli ja sade alkoivat hellittää joskus aamuyöstä, lämpötilan painuessa reilusti pakkaselle. 


11 päivän ruuat, kuvattuna juuri ennen pakkaamista.
Illalla mielessä risteili paljon ajatuksia. Olin helpottunut päästessäni telttaan ja kivun hieman hellittäessä. Samaan aikaan pohdin päättyisikö vaellus osaltani heti alkuunsa. Pääsisimmekö koskaan Haltille saakka?

4 kommenttia:

  1. Voi, toivottavasti jalkasi paranee nopeasti ja pääset jatkamaan matkaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos :). Jatkan vaelluskertomusta tänään, joten eiköhän jalankin kunto vielä selviä :)

      Poista
  2. Hahaa, siis kirjoitteletkin tätä jälkikäteen. Helpottaa tietää, että olet ainakin selviytynyt...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Aivan tosiaan, jälkikäteen kirjoitan kyllä, eli selvitty on :).

      Poista