Tuska

Viikonloppuna oli jo perinteeksi muodostuneen Tuska-festivaalin aika. Tuskailu alkaa sujua jo aikalailla rutiinilla, olihan tämän kesän festari omalla kohdallani jo seitsemäs. Tuona aikana Tuska on ehtinyt muuttaa Helsingin Kaisaniemestä Suvilahteen. Sitä myöten kyseinen tapahtuma kasvoi myös kokoa. Kaisaniemessä tuli käytyä ahkerasti, mutta tämä oli vasta toinen kertani Suvilahdessa. Itse pidin enemmän Kaisaniemestä, ehkä lähinnä siksi, että siitä ehti muodostua se ainoa oikea paikka kyseiselle festarille. Kaisaniemessä tunnelma oli myös tiiviimpi (ihan yksin tilan ahtauden vuoksi). 

Ensimmäisen kerran olin Suvilahdessa 2012, jolloin Tuska järjestettiin siellä toista kertaa. Tuolloin tapahtuma tuntui ontuvan pahemman kerran etsien selkeästi omaa muotoaan uudella alueella. Tänä vuonna se oli löytynyt. Vuoden 2012 neljästä lavasta oli yksi tippunut pois ja alue oli muutenkin toimivampi. Myös perinteiset festaritarjoilut olivat entisellä tasollaan. Ainoa miinus lienee vain myyntikojujen vähäinen määrä, mutta tämä tuskin on yksin järjestäjätahosta riippuva asia. Anyway, tänä vuonna festari oli lähinnä vain positiivinen kokemus. Olkoonkin, että olen edelleen sitä mieltä, että esiintyjien puolesta on tultu vuosi vuodelta vain alaspäin. Enkä nyt tarkoita tällä sitä, että "paska festari, kun ei oo just mun lempi bändejä", vaan enemmänkin sitä, että esiintyjäkaarti on vuosi vuodelta yksipuolisempi. Kaipaisin hieman lisää vaihtelevuutta, you know, jokaiselle jotakin. 

Perjantain ja samalla koko helahoidon ensimmäisen esiintyjän paikka piti tänä vuonna kestosuosikki Ensiferum. Keikka oli hyvä, joskaan ei kyseisen kokoonpanon paras. En juurikaan levyltä ole Ensiferumia kuunnellut, vaikka livenä bändi onkin tullut nähtyä jo useita kertoja. Keikoilta löytyy lähes poikkeuksetta vannoutuneita faneja, jotka pitävät meininkiä yllä. Parhaita keikkoja ei siis suinkaan aina ole juuri ne lempibändin keikat, vaan ennemminkin ne, joissa yleisössä on hyvä meininki, kaikilla on kivaa ja lavalla olevillakin on (ainakin päällepäin) kivaa.

Perjantain avannut Ensiferum.

Festarikattauksesta allekirjoittanut odotti ehkä eniten perjantaina esiintynyttä Poisonblackia ja lauantailta Turmion Kätilöitä sekä Anthraxia. Ja niinhän se menee, että hyvää kannattaa odottaa. Turmion Kätilöiden aikaisempi Tuska-keikka vuodelta 2010 oli äkkiseltään energisempi (ja sitä myöten parempi), muttei tämäkään kylmäksi jättänyt. Poisonblack on ollut viimeaikojen uusi tuttavuus, johon täytyy ehdottomasti tutustua vielä lisää. 

Turmion Kätilöt.

Lauantain pääesiintyjä, legendaarinen Anthrax oli myös odotuksen arvoinen. Onnistuin järjestäytymään jonkun totaalisen Die Hard -fanin viereen ja siitäkös se ilo sitten irtosi. En varsinaisesti ole mikään thrash metallin ystävä (useimmissa tapauksissa en jaksa kuunnella kahta kappaletta enempää levyltä ilman päänsärkyä), mutta on pakko myöntää, että kyseisen genren edustajien keikoilla on meininki aina katossa. Tästä syystä monet mm. Kreatorin keikoista lukeutuvat parhaimpiin, joissa olen ollut, vaikken kyseisestä kokoonpanosta muuten niin järin välitäkkään. Anyway, Anthrax todella vei potin kotiin energisellä ja mukaansa tempaavalla keikallaan. Sitä todella kannatti odottaa. 

Anthrax.

Festareiden suurimpiin yllättäjiin kuuluivat nuoret Lost Societyn pojat sekä Battle Beast. Battle Beastin tiesin lähinnä nimeltä, koska perhetuttu soittaa bändissä. En kuitenkaan ollut juuri tutustunut heidän musiikkiinsa ja yllätyin todella, kun sisätiloihin sijoitettu tuore lupaus oli vetänyt hallin täyteen väkeä. Pääsimme porukalla kuitenkin ahtautumaan suhteellisen lähelle lavaa, mukavan näköyhteyden päähän. Keikka oli loistava ja yleisö kivasti mukana. Samoin kävi Lost Societyn keikan kohdalla. Tällä kertaa tosin olimme jo hyvissä ajoi paikalla ja ulos sijoitetun bändin olisi hyvin nähnyt kauempaakin. Meininki oli loistava, pojista huokui innostus ja energia yleisöön saakka. 

Positiivisiin yllätyksiin lukeutunut Lost Society.

Näin käy harvoin, mutta nyt on pakko myöntää, että lauantain meidän osalta avannut Cannibal Accident oli totaalinen floppi. En muista ikiaikoihin nähneeni lavalla mitään yhtä mautonta. Ymmärrän kieli poskessa tehtyä tavaraa, mutta minuun tämä ei nyt todellakaan uponnut. Keikan jälkeen tuli pyöriteltyä silmiä useaan kertaan sille, kuinka jotkut viitsivät edes vaivautua. 

Mitä vanhemmaksi tulee, sitä pienempi on vaatekriisi jokaisen festarin alla. Kuten jo parina aikaisempanakin vuonna, myös tällä kertaa mukavuus vei voiton näyttävyydeltä. Myönnän, että korsetit ovat pääsääntöisesti hot, mutta en itse viitsi kärvistellä sellaisessa koko päivää. Arvostan huomattavasti enemmän sitä, että henki kulkee koko päivän. Jotain vaatekaapin pohjalta kuitenkin mitä ilmeisemmin löytyi. 

Sitä hyvin vähän etukäteen harkittua festarilookkia.

Kaiken kaikkiaan Tuska oli taas kerran hintansa väärti, eikä +20 asteen lämpötilassa ja auringonpaisteessakaan ollut valittamista. 

Uuniperunat

Ruokavalioista huolimatta meillä syödään viikonloppuisin yleensä vähän vapaammin. Tähän vaikuttaa myös se, että usein viikonloppuisin on käytettävissä enemmän aikaa ruuanlaittoon. Tänä viikonloppuna vuorossa oli uuniperunat kahdella eri täytteellä. Ohjeet ovat alunperin paljon suosimaltani Kotikokki -sivustolta. Uuniperunat on siitä kiva ruoka, että ne on helppo tehdä. Täytteissäkin rajana on vain mielikuvitus. Kärsivällisyyttä kuitenkin vaaditaan (etenkin jos on nälkäinen), koska niiden valmistuminen kestää kuitenkin noin tunnin. 

Uuniperunat

4:lle

(nämä on tehty suolapedillä, jolloin ei tarvita foliota)

4 isoa, jauhoista perunaa (esim. rosamunda)

1 kg karkeaa merisuolaa

öljyä

Pese perunat huolellisesti ja kuivaa ne. Laita uunivuokaan kerros karkeaa merisuolaa. Voitele perunat öljyllä ja pistele niihin reikiä, jottei perunat halkea uunissa. Asettele perunat suolapedille ja kypsennä 225 asteessa noin 45-60 minuuttia, eli kunnes perunat on kypsiä. 

Kasvistäyte:

noin 4:lle

1 prk kermaviiliä

100 g ruohosipuli-tuorejuustoa

1 dl raejuustoa

1 pieni sipuli 

(itse laitoin punasipulin)

1 maustekurkku

suolaa

mustapippuria

persiljaa 

(käytin kirveliä, kun persiljaa ei kotona ollut)

Hienonna sipuli ja maustekurkku. Sekoita aineet keskenään ja anna mausteiden tasaantua jääkaapissa ennen tarjoilua.

Lohitäyte:

1 prk creme bonjour cusine (valkosipuli ja yrtit)

150 g kylmäsavulohta

muutama tippa sitruunamehua

tuoretta tilliä

Pilko kylmäsavulohi pieniksi paloiksi ja sekoita sekaan Creme Bonjour cusine, sekä hienonnettu tilli. Lisää muutama tippa sitruunamehua ja sekoita hyvin. Anna vetäytyä hetki jääkaapissa ennen tarjoilua. 

Kuntotestiä ja juhannus

Viikko on kulunut kiireisissä merkeissä. Aamulla töihin, töistä salille tai lenkille, ruokaa, pyykkäystä ja niin edelleen. Jossain välissä on ehtinyt yöunetkin nukkua. Vaikka tällä hetkellä tekemäni siivoustyö onkin aika fyysistä, saa salilla käynnistä ja lenkkeilystä silti lisävirtaa päiviin. Jokinsortin masokismia siis lienee ilmassa, kun yrittää vakuuttaa kaverit siitä, että itsensä rääkkäämisestä Ihan Oikeesti tulee hyvä olo. 

Keskiviikkona päästiin pitkästä aikaa pt Annen kanssa yhtäaikaa salille. Ohjelmassa oli uuden saliohjelman läpikäyntiä sekä kuntotesti. HUI! En ole koskaan pitänyt minkään valtakunnan testeistä (enkä tenteistä), mutta on ne silti hyvä mittari sille, miten kunto kehittyy. Sitä paitsi, tekee välillä ihan hyvää huomata, että kehitystä tapahtuu muutenkin, kuin vyötärön kaventumisena yms. Tällä kertaa kuntotesti oli yksinkertainen, tee 30 vatsaa, 30 kyykkyä ja 30 punnerrusta niin nopeasti, kuin pystyy. Aikaa meni 2 minuuttia ja 3 sekuntia. Olin positiivisen yllättynyt tulokseen. Kuukauden päästä katsellaan tilannetta uudestaan. Puoli vuotta sitten 30 punnerruksen tekeminenkään ei varmaan olisi onnistunut. 

Saliohjelmassa keskitytään tällä kertaa lihaskestävyyteen. Tämä tarkoittaa pieniä painoja ja paljon toistoa. Hiki siis tulee ja viimeisten toistojen aikana ihan totta sattuu. Toisaalta sitä lihasten polttelua on jopa välillä kaivannutkin. Ohjelmani koostuu tällä hetkellä niin sanotuista pattereista. Patterissa yhteen sarjaan kuuluu aina pari erilaista liikettä. Esimerkiksi ensimmäisessä patterissa ohjelmassani on ylätalja (20 kg) ja punnerrukset. Toistoja on 25 ja sarja tehdään kolme kertaa. Sarjojen välillä on puolen minuutin tauko (joka parin sarjan jälkeen alkaa tuntua ihan vain vittuilulta). Ohjelmassa on neljä patteria, eli ei ihan julmetusti liikkeitä, mutta viimeisten sarjojen jälkeen on myös olo, ettei yhtään enempää enää pystyisikään. 

Muutoin juhannus onkin mennyt hyvin rauhallisissa merkeissä. Olemme olleet ihan vain kotona, sillä pitkä työrupeama on vaatinut veronsa. Lepo on tehnyt ihmeitä. Sitä paitsi, pakko myöntää että sade ja +10 asteen lämpötila ei myöskään mitenkään houkutellut mökkeilemään. Ulkoa on kuitenkin käännytty ja juoksemaankin varmaan pitäisi vielä mennä. 

Mökkeilyn sijaan olen tuijotellut parvekeviljelmiäni odotellen, että sieltä jotain pilkistäisi. Tällä hetkellä parvekkeella on tomaattia, salaattia, ruohosipulia, basilikaa, tilliä ja vihanneskrassia. Vielä on menossa joka vuotinen perunakin ämpäriin. Ainakin aikaisempina vuosina viljelmät ovat olleet yllättävänkin satoisia. Tänä vuonna ostettiin aiemmasta poiketen myös parvekekukkasia silmäniloksi. 

Siinä niitä parvekekukkasia nyt sitten on. Meidän parvekkeelle
paistaa aurinko lähes koko päivän, joten siellä on helppo kasvattaa
milloin mitäkin, kunhan muistaa kastella riittävästi.

Kuplan vannekin pääsi hyötykäyttöön.

Repsahdus nimeltä New York Cheesecake

Viikonloppuna repsahdin. Tein suusasulavan juustokakun. Geologiystäväni teki samaisen kakun aikanaan yksille etkoille ja tottakai sen repsepti oli pakko saada. Olen suuri juustokakkujen ystävä, etenkin uunissa tehtyjen. Tällä Terhin keittiössä -blogista otetulla ohjeella on mielestäni helppo onnistua ja kakusta tulee taatusi hyvää. 

New York Cheesecake:

(minä käytin tekemiseen tavallista irtopohjavuokaa, 

jonka halkaisija taitaa olla n. 26 cm)

Pohja:

1/2 pakettia Digestive-keksejä

125g voita

2 rkl sokeria

Täyte:

3 pakettia Philadelphia-tuorejuustoa

3 dl sokera

2 rkl vehnäjauhoja

4 kananmunaa

purkki ranskankermaa (sellainen pieni, valion purkki)

3 tl vaniljasokeria

2 tl sitruunamehua

Valmista ensin pohja. Murskaa Digestive-keksit. Sulata voi ja sekoita se, sekä sokeri keksien joukkoon. Taputtele seos irtopohjavuoan pohjalle ja paista noin 165 asteessa noin 10 minuuttia. Anna jäähtyä.

Valmista täyte. Vaahdota sähkövatkaimella keskenään tuorejuusto, sokeri sekä jauhot. Lisää tämän jälkeen yksitellen, kevyesti vatkaten kananmunat juustomassaan. Lisää loput raaka-aineet ja kaada seos keksipohjan päälle. Paista noin 165 asteessa reipas tunti tai kunnes juustokakun pinta saa väriä (oman kakkuni paistamiseen meni noin 50 minuuttia). Anna juustokakun jäähtyä rauhassa vuoassaan ja siirrä sen jälkeen jääkaappiin tekeytymään yön yli. 

Juustokakun voi tarjota vaikkapa tuoreiden marjojen kera. Tai vaihtoehtoisesti kuten kuvassa, viime kesänä pakastetuista mustaherukoista tehdyn soseen kanssa. 


Repsahdukset lukemani mukaan eivät aina ole täysin pahastakaan, kunhan niiden jälkeen vain palaa takaisin ruotuun, eikä herkuttelu jää tavaksi. Itseään täytyy välillä hemmotella, eikä pidä aliarvioida sitä, miten mielen mukanaolo vaikuttaa treenitulokseen. Minulla ei ruokavaliossa pysymisen kanssa ole juurikaan ollut ongelmia. Tämä varmasti johtuu osaltaan siitä, että alkuunkin söin suhteellisen terveellisesti, joten muutokset silloiseen ruokavalioon olivat pieniä. Ne oli siis helppo toteuttaa. 

Viimeaikoina on ruokavaliossa pysymisen kanssa kuitenkin ollut toivomisen varaa. Tämä ei tarkoita mitään silmitöntä herkuttelua, vaan lähinnä sitä, että esimerkiksi hiilareita on syöty vähän turhan kanssa, kun taas kasvikset ja hedelmät on jääneet vähemmälle. Muutos ei oikeastaan näy painossa, mutta yleisessä vireystasossa kyllä. Oma kroppani reagoi hiilareiden määrän lisääntymiseen todella nopeasti ja jo pienet määrät tuntuvat vaikuttavan. Yleensä (aivan kuten nytkin) retkahduksen huomaa ensimmäisenä siitä, kun ryhtyy ihmettelemään poikkeuksellista väsymystä iltaisin. Yleensä syy on löytynyt aiempien päivien ruokavaliosta. Niin nytkin. 

On ollut tervettä herätä tässä PT asiakkuuden aikana huomaamaan sitä, miten keho mihinkin reagoi. Sitä myöten on helpompi myös toimia oikein. Ainahan itselle paras ei välttämättä ole juuri suositusten mukainen. Parhaan ruokavalion ja treeni-lepo suhteen löytää vain omaa itseään kuunnellen. Tänään sitten kurjan työpäivän siivittämänä saivatkin viikonloppuna hankitutu extrakalorit kyytiä salilla oikein tosissaan. Keskiviikkona tulevaa uutta saliohjelmaa odotellessa. 

Luonnonkukkien päivä

Tänään vietetään virallista luonnonkukkien päivää (kaikkea sitä...). Päivän tiimoilta on ympäri maata järjestetty jos jonkinmoista päiväretkeä, joilla kaikilla on pääasiassa ollut tarkoitus töllistellä luonnonrehuja. Luontoihmisinä mekin vääntäydyimme kymmeneksi aamulla Kaarinan Koristoon kuulemaan parin tunnin luentoa tien vierustoilla yleensä kasvavista luonnonkukista. Ja mikäs sen parempi tapa aloittaa päivä, kuin parin tunnin reippailu auringonpaisteessa. 

Luonnonkukkien päivän teemalajina on
tänä vuonna valkolehdokki.

Luontoihmiset tuntuvat usein jakautuvan lintuihmisiin ja niin edelleen. Meillä mies on enemmänkin lintuihminen, kun taas minä olen kiinnostunut kasveista, etenkin luonnosta löytyvistä käyttökasveista ja siitä, mihin niitä on käytetty. Ammattikoulussa tuli aikanaan opeteltua Suomessa yleisimmin tavattia kasveja ulkoa, mutta valitettavasti suurin osa on sittemmin unohtunut. Aivan kuten linnut tai nisäkkäätkin, myös kasvit pysyvät paremmin mielessä, kun ympäristöään havainnoi kokoajan ja palauttelee aina mieleen, että mikä jokin vastaan tuleva rehu on. Siinä mielessä tämän päivän retki oli myös hyvä muistin virkistys -hetki. Sitä paitsi, jos ei muuta, niin ainakin luonnonkukat ovat yleensä todella kauniita. 

Luonnon orvokit ovat kauniita. Sitä paitsi
ne on helppo tunnistaa.

Lemmikit ovat ihan ehdottomia lempikukkiani.
Ne tunnetaan myös kansanomaisemmalla
nimellä "forget me not / älä unohda minua"

Retkellä päästiin seuraamaan myös touhukkaita
ötököitä. Itse olen sen verran ötökkäkammoinen,
etten yleensä viitsi tehdä sen suurempaa tuttavuutta
niiden kanssa.

Joskus taannoin laitoin blogiin myös yhden reseptin. Meillähän siis tosiaan ruokaa laitetaan itse lähes päivittäin, emme siis juurikaan käytä valmistuotteita, emme edes valmispakasteita. Tuossa lukiessani muutamaa uutta blogia huomasin, että monilla on tapana laittaa reseptejä aina päivitysten mukaan ja toisilla tahti on jopa useampi viikossa. Siitä se ajatus sitten lähti, että "mää kans". Joten tässä pitkästä aikaa taas yksi. 

Olen suuri itämaisen ruuan ystävä, etenkin kiinalaisen ja intialaisen. Niitä tulee kuitenkin tehtyä suhteellisen harvoin. Itämaisen kettiön ohella pidän paljon ihan perinteisistä suomalaisista ruuista, joita tulee laitettua huomattavasti useammin. Tänä viikonloppuna ruokalistalla oli kuitenkin mielestäni yksi parhaita intialaisvivahteisia reseptejä, joita olen koskaan löytänyt. En nyt kuollaksenikaan muista, mistä resepti on, mutta menkööt. 

Intialainen currybroileri 

(4 annosta, valmistusaika n. 30 minuuttia)

Intialainen currybroileri ja keitettyä basmatiriisiä.

noin 400 g broilerin rintafileetä

2 rkl rypsiöljyä

1 tl suolaa

(meillä ei kauheesti käytetä suolaa, joten olemme laittaneet sitä yleensä 

hieman vähemmän, kuin mitä ohjeessa käsketään)

Mausteseos

2 tl korianterinsiemeniä 

(me käytämme jauhettua korianteria, koska kokonaisia siemeniä ei ole löytynyt)

1 tl sinapinsiemeniä

1 tl kurkumaa

1 tl juustokuminaa, eli jeeraa

1/2 tl kaardemummaa

1/2 tl kanelia

pala punaista chiliä 

(me olemme laittaneet vajaan puolikkaan chilin, mutta tämä on makuasia)

2 valkosipulinkynttä

1 rkl raastettua inkivääriä

Lisäksi

2 dl paseerattua tomaattisosetta

1 dl turkkilaista jogurttia

1. Valmista mausteseos. Murskaa korianterinsiemenet ja sinapinsiemenet morttelissa. Lisää korianteri, kurkuma, juustokumina, kardemumma ja kaneli. Hienonna veitsellä chili ja valkosipuli. Raasta inkivääri. Sekoita kaikki mausteet tahnaksi.

2. Leikkaa broilerinfileet reiluiksi kuutioiksi. Paahda broilereita öljyssä kasarissa. Mausta fileet suolalla ja lisää maustetahna. Sekoita ainekset huolellisesti. Lisää joukkoon tomaattisose ja jogurtti. Anna kastikkeen muhia kannen alla 10 minuuttia. 

Tarjoa kastike esimerkiksi keitetyn basmatiriisin kanssa. 

Vaarniemi

Viime viikko kului aika näppärästi töitä tehden. Toistaiseksi olen ollut lähestulkoon kaikki lauantait töissä ja sama jatkuu vielä ainakin juhannuksen yli. Toisaalta ihan jees, saa lauantailisät, mutta sitten taas en kyllä pitäisi pahaksi, jos olisi pari päivää putkeen vapaata. Kun vapaat osuvat yksi sinne ja toinen tänne, tuntuu välillä siltä, kuin olisi koko ajan töissä. Työn fyysisyydenkin vuoksi kroppa kaipaisi kahta päivää putkeen vapaata palautuakseen. Juhannusta odotellessa. 

Tiiviistä työtahdista huolimatta olen kuitenkin toistaiseksi jaksanut vääntäytyä salille. Perjantaina pitäisi taas laittaa ohjelmaa uusiksi. Laihduttamisen sijaan tavoite on pikkuhiljaa kääntynyt kohti kiinteytymistä ja hyvää kuntoa. Ajatusmallin muuttuminen korvien välissä yhdessä parin päivän "aineenvaihdunnan herättelyn" kanssa on tehnyt ihmeitä ja paino on laskenut parissa viikossa melkein 1,5 kg. Olen tyytyväinen tulokseen. 

Vaikken suuri kesäihminen olekaan (pidän huomattavasti enemmän valkoisista hangista ja kovista pakkasista, kuin aurinkoisista hellepäivistä), ei tällaisilla ilmoilla paljon sisällä viitsi istua. Sisäliikuntakaan ei salilla käyntiä enempää ole maistunut, joten karate on toistaiseksi saanut väistyä ulkona liikkumisen tieltä. 

Viime sunnuntaina vietettiinkin sitten oikein urakalla laatuaikaa miehen kanssa. Luontoihmisinä suuntasimme tietysti sen enempää ajattelematta lähimaastoon tutkimaan, mitä sieltä löytyy. Kohteena oli Kaarinan ja Turun rajalla sijaitseva Rauvolan lahti. Sitä tuli koluttua Kaarinan Vaarniemen puolella olleen luontopolun verran. Suoritin muutama vuosi takaperin, ennen yliopistoa ammattikoulussa luonto- ja ympäristöalan perustutkinnon, josta valmistuin ympäristönhoitajaksi. Koulutus oli mielestäni erittäin mielenkiintoinen, mutta valitettavasti ainakaan tuolloin ei ollut työllistymistilanteessa hurraamista, joten jatko-opinnot tulivat tarpeeseen. 

Joka tapauksessa koulutukseen tuolloin kuului niin Suomen yleisimmät linnut, nisäkkäät kuin kasvitkin. Tänä päivänä hieman harmittaa, että tuota taitoa ei ole tullut ylläpidettyä ihan niin hyvin, kuin olisi voinut. Onneksi pelkällä kertaamisella pääsee jo pitkälle ja sitä on tässä koko alkukesä tehty. Mikään ei ole mielenkiintoisempaa ja hauskempaa, kuin seurata ympäröivää luontoa ja vuodenaikojen vaihtumista. Onhan se kuitenkin hieman erikoista, että monet tuntevat hyvin esimerkiksi Thaimaan turistialueen luonnon, mutta kaikki se, mikä avautuu kotioven ulkopuolella on täysi mysteeri. Tuon koulutuksen tiimoilta tein päättötyönäni kasvillisuuskartoituksia ja sitä myöten innostuin niistä. Kasveja tuleekin aina töllisteltyä, olipa sitten missä hyvänsä. 

Joka tapauksessa Vaarniemi oli upea paikka. En ollut aikaisemmin kyseisessä paikassa käynyt, mutta kehuja olin kuullut. Vaarniemi on hyvien kulkuyhteyksien päässä, aivan kerrostalolähiöiden tuntumassa. Rauvolan lahden alueella on myös luonnonsuojelualue, jonne emme tosin tällä kertaa menneet. Alueella on lukuisia lintutorneja ja laavukin tulentekopaikkoineen tuli bongattua. Menemme taatusti vierailemaan toisenkin kerran, tosin silloin täytyy varata enemmän aikaa alueen tutkimiseen. 

Vaarniemessä nähtiin paljon lintuja.
Valitettavasti meidän kamerassa ei
kuitenkaan ole tarpeeksi hyvää putkea
lintujen kuvaamiseen. Ruokojen seassa
ruokokerttunen.

Mustarastas ei juuri meistä välittänyt.

Palleroporonjäkälää. Se on helppo tunnistaa
pallomaisesta muodosta. 

Mäkitervakko, yksi minun lempi kukistani. Sen kauniita liloja kukkia
voi ihastella mm. kalliorinteillä. Mäkitervakko on helppo tunnistaa
varren tahmaisuudesta. 

Maisemaa lintutornista. 

Islanti osa 4 - "Inside the volcano" ja Reykjavik

Neljäs ja viimeinen osa Islannin reissusta. Perjantain vietimme päiväreissulla. Tätä retkeä tulivuoren kraateriin olin odottanut ehkä eniten. Oli upea mahdollisuus päästä laskeutumaan 120 m syvyyteen tulivuoren kraateriin. Vaikka etukäteen retken hinta 250€/nenu tuntui suurelta, näin jälkikäteen olisin maksanut kokemuksesta enemmänkin. 

Retkelle lähdettiin puoli kymmenen maissa hotellilta. Ajomatka kraaterin lähettyville kesti reippaat puolituntia. Tämän jälkeen oli vielä tiedossa noin 3 km vaellus suhteellisen epätasaisen laavakentän läpi itse tulivuorelle. Kaiken kaikkiaan vaellukseen meni noin 50 minuuttia per suunta. 

Laavakenttää. Taustalla näkyvistä kraatereista oikeanpuolimmaisin
oli se, johon me laskeuduimme.

Kraaterin juurella oli pieni, parakeista kasattu tukikohta, jossa odottelimme vuoroamme. Kraateriin laskeuduttiin hissillä, johon mahtui kerralla noin 6 ihmistä. Odottelun aikana saimme tarvittavat turvavarusteet, eli kypärät ja valjaat. 

Kraaterin juurella oleva tukikohta. 

"Hissi", jolla kraateriin laskeudutaan.

Ei siihen ollut todellisuudessa edes osannut varautua, millaiselta kraaterissa lopulta näytti. Pienen geologinalun leuka loksahti lähes lattiaan saakka. Värit oli upeita, aina lähes mustasta punaisen ja oranssin kautta haalean keltaiseen. Oli todella upea kokemus päästä näkemään, miltä siellä kraaterissa todella näytti. Tähän saakka tarinoita on luettu vain tenttikirjoista. Sitä paitsi joten se tunne siitä, että nyt ollaan vuoren sisällä, oli sanoin kuvaamaton. Hinnasta huolimatta tätä reissua suosittelen lämpimästi kaikille!

Väriskaala vuoren sisällä johtui pääasiassa kiteytyneiden mineraalien kemiallisen koostumuksen vaihteluista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että osa kiteytyneistä mineraaleista on rauta ja magnesium rikkaampia, kun taas toiset sisältävät enemmän mm. rikkiä. Aivan älyttömän hienoa nähdä ihan omin silmin, että näin se kiteytyminen todella tapahtui. 

Thrihnukagigur tulivuori on siitä poikkeuksellinen, että noin 4000 vuotta sitten tapahtuneesta purkauksesta on jäänyt jäljelle kraateri, jonka sisään ylipäänsä pääsee. Yleensä kraateriin joko virtaa uutta magmaa (joka myöhemmin kiteytyy magmakammioon) tai sitten kraateri romahtaa purkauksen päätteeksi. Kumpaakaan ei tässä tapauksessa ole tapahtunut. Miksi? Siitä on olemassa erilaisia spekulaatioita, mutta mitään varmaa ei kuitenkaan ole. Oli miten oli, paikka on ehdottomasti yksi geologien "pakko nähdä" -kohteista. 

Väriloistoa kraaterin seinässä.

Kuvan valkoinen täplä on kraaterissa siellä
täällä olevia bakteerikasvustoja. Haurasta,
mutta silti elämä voittaa täälläkin.

Kraaterissa oli vain noin +5 astetta lämmintä,
joten tumput tulivat tarpeeseen.

Lisää väriloistoa.

 Viimeinen päivä Islannissa vietettiin pällistelemällä Reykjavikin tarjontaa. Tähän väliin on sanottava, että ruoka Islannissa on todella hyvää. Toki, se ei esim. mausteiden käytön suhteen eroa juurikaan suomalaisesta vastaavasta. Raaka-aineet kuitenkin olivat tuoreita ja kasviksia käytettiin runsaasti. Islantilaiseen ruokaan kuuluu pääasiassa kala, muut merenelävät, sekä lammas. Itse olen suuri lammasruokien ystävä, eikä islantilaiset lammasruuat tuottaneet pettymystä. Muutenkin ihastuimme miehen kanssa kovasti islantilaiseen keittiöön. 

Reykjavikissa aika kului pääasiassa kaupoissa kierrellen sekä tuliaisia etsiskellen. Mitään ihmeellistä ei tuotu, mutta jotain pientä läheisimmille kuitenkin. Geologikaverille toin, luonnollisesti, islantilaista basalttia. Kotiin tuomisiksi löytyi molemmille islantilaiset villapaidat, sekä tuhkakivestä valmistettu tuikkuastia. On sitten kotonakin jotain (niiden kaikkien kivien lisäksi). 

Ihan hirvittävästi ei nähtävyyksiä Reykjavikissa yhden päivän aikana edes yritetty kiertää, mutta yhdessä museossa ehdimme kuitenkin vierailla. Kävimme katsomassa läpi museon 872. Kyseessä oli Turussa sijaitsevan Aboa Vetuksen kaltainen, arkeologisen kaivauksen ympärille perustettu museo. Tässä museossa vain lepäsi viikinkiaikaisen asujaimiston jäännökset, joiden ympärille oli taidokkaasti rakennettu kertomus viikinkiaikaisesta elämästä. Todella mielenkiintoista! Mukaan museosta lähti pari opusta viikinkien uskomuksista ja skandinaavisista pakanajumalista.

Tämä mäenpäällä sijaitseva iso kirkko toimi maamerkkinämme,
kun suunnistimme hotellilta kohti Reykjavikin keskustaa.

Keskustassa nähty, julmetun kokoinen kissa.

Kaikkea sitä.

Reykjavikin uusi konserttitalo. 

Reykjavik on täynnään suloisia, kirkkaan
värisiä taloja, jotka kaukaa katsottuna
tuovat mieleen suomalaiset puutalot.
Lähempi tarkastelu kuitenkin osoitti, että
pintamateriaali olikin maalattua aaltopeltiä!

Lopulta oli kuitenkin lähdön aika. Sunnuntaina, viikko saapumisen jälkeen, herätys oli vaille neljä aamulla ja kone starttasi kohti Helsinki-Vantaata puoli kahdeksan aikaan aamulla. Lentokentällä meitä vastassa olivatkin isäni, äitipuoleni sekä anoppi. Anoppi heitettiin kotiin ja samantien suunnattiin kummipoikamme 1 vuotissynttäreille. Kivat pippalot olivat ja kakku oli hyvää. Lahjaksi toimitimme pikkuherralle traktorin, kuorma-auton sekä Islannin tulijaisina lunni-pehmolelun. 

Turkuun kotiuduimme lopulta yhdeksän aikaan illalla, väsyneinä, mutta onnellisina reissusta.   

Islanti osa 3 - kiertomatkan kohokohdat

Ei tän oikeesti pitänyt ihan näin levitä, vaan tarkoitus oli tunkea kaikki yhteen postaukseen. Kuvien kanssa se vaan ei onnistunut, joten yksi tämän lisäksi näitä on vielä tulossa. 

Joka tapauksessa, vaikka kiertomatka kaikkinensa oli todella upea kokemus, niin toki sillekin reissulle mahtui ne ihan ehdottomat kohokohtansa. Neljän päivän sightseeing-reissulta odotin eniten jäätiköitä. Aikanaan vannoin yliopistoon mennessäni, että minusta tulee jääkausitutkija (kun sittemmin selvisi myös kyseisen alan tutkijan työllistymisen reaaliteetit, olen luopunut ajatuksesta), joten ihan ihka oikean jäätikön näkeminen oli aivan upeaa!

Toki auton ikkunasta olimme nähneet useamman pienemmän jäätikön jo ajomatkalla, mutta ihan vierestä pääsimme katsomaan Euroopan suurimman jäätikön, Vatnajökullin kahta kielekettä. Ihan vierestä katsottuna jäätikkö ei lopulta näyttänyt aivan niin massiiviselta, kuin olisi voinut kuvitella. Toisaalta, emme myöskään nähneet jäätiköstä kuin murto-osan. Tieto siitä, sekä siitä että jäätikön keskipaksuus on noin 400 m riittivät takaamaan "vau"-efektin. Oli hienoa päästä näkemään jäätikön päällä olevia moreeniselänteitä ynnä muita, joista aikasemmin on saanut vain lukea kirjasta. 

Skaftafellin kansallispuistossa kävimme ensimmäisen kerran töllistelemässä jäätikköä. Sieltä ajoimme Jökulsarlonin jäätikkölaguunille, jossa jäätikön näki hieman kauempaa. Jäätikkölaguunin erikoisuutena on kuitenkin siellä järjestettävät veneajelut, ja kukapa nyt ei haluaisi olla ihan kosketusetäisyydellä jäävuorista! Venematkan aikana saimme myös syötäväksemme jäävuoresta lohkottuja jääkimpaleita. Hassua kyllä, mutta jonkin, mahdollisesti satoja, ellei jopa tuhansia vuosia vanhan jääkappaleen suuhun laittaminen tuntui lähinnä pyhäin häväistykseltä. En voinut olla ajattelematta niitä lukuisia tutkijoita, jotka henkensä kaupalla hakevat jäätiköiltä niitä näytteitä tutkittavaksi... Mutta hyvää ja raikasta se jää silti oli. Samoin kuin vesijohtovesi Islannissa (joka on ihan juotavaksi kelpaavaa). 

Jäätikkö feat. minä.

Lisää jäätikköä. Kuten kuvastakin näkyy, yleensä jäätiköt
sijaitsevät ylängöillä, näin myös Islannissa. 

Tuollaisella auto+vene-yhdistelmällä meidät vietiin katselmaan
laguunia ja jäävuoria. 

Monet jäävuoret/lohkareet ovat upeita,
luonnon omia taideteoksia.

Olisin ihan hyvin voinut viettää koko neljä päivää töllistellen
jäätiköitä. Haaveena onkin, että seuraava Islannin matka
toteutetaan jäätikkövaelluksen merkeissä. 

Jos lähtee Islantiin aikomuksena tutustua paikalliseen luontoon, on ehdottomasti käytävä myös hiekkarannalla. Alkuun ajattelin, että nåja, olisi täällä varmaan muutakin nähtävää. Tummanharmaa hiekkaranta erilaisine muodostumineen oli kuitenkin vaikuttava näky. Siellä näki sen veden kuluttavan voiman, josta meilläkin yliopistolla toisinaan paasataan. Vastaavia muodostumia, ainakaan ihan samassa mittakaavassa ei meillä Suomessa ole, tosin ei meillä ole rantatörmiäkään eikä sen enempää rantaa vasten valtamerta samalla tavalla, kuin Islannissa. Oli huikeaa ajatella siinä rannalla seisoessa, että jos tuosta nyt lähtisi purjehtimaan, kohti etelää, seuraava varsinainen vastaan tuleva manner olisi Etelämanner. 

Rantakallioon syntyneitä muodostumia.

Niitä samoja muodostumia.

Sana "hiekkaranta" ei ensimmäisenä tuonut mieleen tumman
harmaata. Vaan sellaisia rannat Islannissa ovat. Aika eksoottista.

Rantakalliot ovat täynnään toinen toistaan
suurempia luolia, joita tutkiessa olisi
kevyesti hurahtanut tunti, jos toinenkin. 

Yksittäisinä kohokohtina täytyy vielä loppuun mainita kolme asiaa. Ensinnäkin ne lunnit. Niitä ei Suomessa näe (paitsi joskus tosi harvoin kuulemma jos sattuu oikeaan aikaan oikeaan paikkaan. Eli ei.). Ne olivat hurjan söpöjä. Lentäessä ne näyttivät siltä, kuin eivät oikein olisi varmoja, kuinka lentämistä nyt oikein tulisi tehdä. Räpyttelivät kauheaa vauhtia ja vaappuivat puolelta toiselle. Valitettavasti emme päässeet tarpeeksi lähelle lintuja (ja meillä oli liian tehoton putki mukana kamerassa), joten kuvissa linnut ovat hirmuisen pienellä, eikä ole mitään mieltä laittaa niitä kuvia blogiin. 

Olimme Islannissa juuri sopivasti niin, että lampaat olivat poikineet joitakin viikkoja aikaisemmin. Tämä tarkoitti sitä, että nurmikentät olivat vääränään pieniä valkoisia (ja mustia!) lankakeriä! Aivan supersuloisia. Olisin ehdottomasti halunnut sujauttaa yhden rinkkaan mukaan ja tuoda kotiin. Lampaat ovat aina olleet minusta kovin suloisia, joten nyt niitä pääsi kyllä sitten pällistelemään oikein urakalla.

Kuulun myös niihin ihmisiin, jotka autoja katsellessa ja omaa haaveillessa unohtavat tyystin sellaiset asiat, kuin "kaupunkiajettava" ja "täytyy mahtua parkkiruutuun". Ehei, mitä isompi, sen parempi. Mitään nelivetoa köykäisempää en edes katso. Mies aina naureskelee, että on kyllä siitä sitten tulee hupaisaa, kun pieni tyttö ajaa julmetun kokoista maasturia. Islanti osoittautui isojen maasturien luvatuksi maaksi.

 

Lampaita!

Niin juu ja nähtiin me niitä kuuluisia Islannin hevosiakin.
Toisille nämä ovat se "juttu". Ihan söpöjä, mutten henkilö-
kohtaisesti ole koskaan tuntenut mitään suurta intohimoa
hevosia kohtaan. Olkoonkin, että ratsastamaan olisi
hienoa oppia.

Mulle tällanen. Heti!

Islanti osa 2 - kiertomatka

Ensimmäistä kertaa varsinaisella ulkomaanmatkalla olevina olimme päätyneet siihen, että menemme niin sanotusti sieltä, mistä aita on matalin ja varasimme reissullemme neljän päivän kiertomatkan "Volcanoes and glaciers" ("tulivuoria ja jäätiköitä"). Kiertomatka tehtiin Etelä- ja Kaakkois-Islannissa. 

Kiertomatkan reitti kartalla. Lähteenä matkatoimistomme Sagamatkat.

Maanantaina 19.5. kiertomatka starttasi hotelliltamme kello 9.00. Aamulla hiukan jännitti, että kuinkahan isolla porukalla sitä sitten ollaan menossa ja minkälaista porukkaa sattuu mukaan. Vaille yhdeksän selvisi, että matkalle ollaan lähdössä pienemmällä, 15 hengen porukalla, johon kuului niin suomalaisia, norjalaisia, amerikkalaisia, kanadalaisia, brittejä kuin yksi portugalilainenkin. Aiemmista epäilyistä huolimatta oma kielitaitokin riitti paremmin kuin hyvin. Sainpa jopa kehuja selkeästä ja hyvästä englanninkielestäni. Kaiken kaikkiaan matkalle osunut porukka oli todella mukava. Samalla tuli todistettua maailman pienuus, kun toisen suomalaiskaksikon rouva oli kotoisin samalta alueelta, kuin osa suvustani ja tiesipä hän nimeltä isovanhempani. Aika jännää.

Oppaamme oli oikein sympaattinen ja mukava vanhempi herra. Hän piti kovasti huolta kaikkien hyvinvoinnista ja siitä, että jokainen varmasti sai vastaukset niihin kysymyksiin, jotka askarruttivat. Pääsinpä geologina myös itse välillä vastailemaan muiden matkalaisten kinkkisiin kysymyksiin jäätikön dynamiikasta ja milloin mistäkin. Joistakuista oli hurjan hauskaa se, kuinka raahasin kiviä mukaani sylitolkulla. Mutta hei, eihän sitä nyt voi tulla Islannista kotiin ja sanoa, että ei, en mä sieltä mitään basaltteja tuonut. Johan sitä olisi kaikki geologikaverit nauraneet. 

Sitä kilokaupalla kotiin raahattua basalttia.

Kiertomatkan aikana nähtiin perinteisiä nähtävyyksiä sekä myös paikkoja, joihin ihan jokainen turisti ei varmaan eksy. Vesiputouksia nähtiin jopa ihan kyllästymiseen saakka. Niistä kuitenkin näyttävin ja vesimäärältään massiivisin oli perinteisiin nähtävyyksiin lukeutuva Gullfoss. Minuun kuitenkin suurimman vaikutuksen kuitenkin tekivät pienemmät ja korkeammalta putoavat vesiputoukset. Ajomatkojen aikana nähtiin loputtomiin jatkuvia laava- sekä hiekkakenttiä. Siinä vasta ymmärsi, minkälainen voima maata muokkaavissa prosesseissa on takana, kun katseli sitä valtavaa, kymmeniä kilometrejä jokasuuntaan jatkuvaa laavakenttää ja sitä seuraavaa hiekkakenttää, jonka on synnyttänyt jäätiköltä tulivuoren purkauksen aiheuttama sulavesivirtaus. Moneen kertaan tunsi itsensä hyvin pieneksi ja hauraaksi. 

Pienempi vesiputous, jonka taakse pääsi
kävelemään. Valitettavasti en muista putouksen nimeä.

Islantilaista maaseutua. Taustalla jäätikön alla lepää keväällä
2010 purkautunut Eyjafjallajökull.

Joka suuntaan kilometrikaupalla jatkuvaa laavakenttää. Muistaakseni
kyseinen laavakenttä on Katlan purkauksen tuotosta. 

Gullfossin vesiputous.

Pakollisiin nähtävyyksiin kuuluivat myös Vestmann-saaret, sekä tietenkin kuumat lähteet. Vetsmann-saaret ovat 15 saaren saariryhmä Islannin eteläpuolella. Pääsaatella, Heimaeylla vietimme lähes yhden kokonaisen päivän. Saariryhmä sijaitsee Pohjois-Atlantin keskiselänteellä (kuten Islantikin) ja saaret ovatkin merestä nousseiden tulivuorten jäänteitä. 5000 asukkaan pääsaarella tulivuori purkautui viimeksi vuonna 1973. Kaikki saaren asukkaat jouduttiin evakoimaan Islannin pääsaarelle, purkauksen haudatessa alleen 2/3 saaren taloista. Kyseisen laavakentän voi edelleen nähdä alueella ja mikä viehättävintä, laava (vaikka se toki onkin jo pinnasta kovettunut) on edelleen lämmin, kun sitä koskee. Purkautuneen magman rauta- ja magnesiumpitoisuuksien vaihtelun vuoksi laavakenttä on eriosista hiukan erivärinen (joissain kohdin punertavampi ja joissain tummempi). Kuitenkin tulivuoria ja laavakenttää tunnetumpi saari on siellä pesivistä lunneista, joita kävimme kunnon turistien tapaan töllistelemässä. 

Jos googleen laittaa hakusanaksi "Islanti" on ensimmäisen sivun hakuosumissa aivan taatusti useampi maininta kuumista lähteistä. Olivathan ne hienoja päästä ihan lähietäisyydeltä katsomaan. Kuumille lähteille nimensä antanut Geysir on aika rauhallinen, eikä purkaudu kovinkaan usein. Onneksi samalla alueella on kuitenkin serkkuaan hieman pienempi Strokkur, joka kyllä purkautuu lähes säännöllisesti noin 10 minuutin välein. 

Vestmann-saarten pääsaari. Taustalla 1973 purkautunut tulivuori
ja sen etualalla purkauksesta muistoksi jäänyttä laavakenttää.

Heimaey.

Strokkur juuri ennen purkautumista.

Strokkur purkautumisen ollessa käynnissä.