Lapsuuden haaveesta totta
Pohjalaisen kanssa ostamiamme Jack Wolfskinin rinkkoja mainostettiin kaupassa todella käteviksi, sillä niistä olisi irrotettavissa päiväreppu pienempiä päiväretkiä varten. Pitsusjärven tuvan lattialla rinkkaa pyöritellessäni ja pällistellessäni totesin, ettei asia nyt ollut aivan näin yksinkertainen. Onneksi meillä oli teltan kiinnitystä sun muuta varten mukana ylimääräisiä remmejä, joiden avulla saimme kuin saimmekin askarreltua rinkkojen yläosista päiväreput. Lähdimme Pohjalaisen kanssa kahdestaan tallustelemaan kohti Haltia, Kuopion vahvistuksen jäädessä nauttimaan ylimääräisestä lepopäivästä Pitsusjärvelle.
Pitsuksen autiotuvan pihassa olevan opastaulun mukaan tuvalta on matkaa Haltin huipulle 12 km. Lähdimme Pohjalaisen kanssa matkaan sillä ajatuksella, että etenemme niin pitkälle kuin jaksamme. Tai lähinnä niin pitkälle, että uskomme vielä jaksavamme takaisinkin. Mukaan pakkasimme trangian, lounaan, vesipullot sekä muutamia ensiapuvälineitä (mm. tukisidettä ja särkylääkettä). Ilman rinkkaa askel oli kevyt ja matka sujui hujauksessa. 2,5 tuntia myöhemmin seisoimme Haltin juurella taivastellen edessämme olevaa nousua.
Haltin juurelta on matkaa huipulle vielä noin 4 km. Nousua 4 km:n mahtuu muutaman sadan metrin verran. Se kuulostaa huomattavasti helpommalta, kuin miltä todellisuus sitten näyttää (tai tuntuu). Halti on tehokkaasti rapautunut tunturi, joten nousu tehdään pääosin erikokoisista kappaleista koostuvassa kivikossa. Jo alkumetreiltä eteenpäin oli selvää, että meillä oli Pohjalaisen kanssa molemmilla aivan vääränlaiset kengät. Omat kenkäni tukivat kyllä nilkkaa ihan mukavasti, mutta kiertojäykkyyttä olisi pohjassa saanut olla huimasti enemmän. Jalkapohjat olivat kohtalaisen kipeät molemmilla päästessämme takaisin Pitsusjärvelle.
Haltin huipulle kiipeäminen on kuulunut haaveisiini ihan lapsesta saakka. Innostus oli käsin kosketeltavissa, kun kiipesimme Haltin rinnettä ylöspäin. Jos Kuonjarjoen maasto oli karua, niin niin oli Haltin ympäristökin. Ainoa elämästä muistuttava asia Haltin rinteellä oli kivikon seassa virtaavan veden lotina. (Niin ja tietysti muut Haltille kiipeävät ihmiset.) Meillä oli uskomattoman hyvä tuuri sään suhteen. Huiputimme Haltin mukavassa auringonpaisteessa. Katselimme huipulta Pitsusjärven suuntaan avautuvaa maisemaa hyvän tovin. Tunne siitä, kun saavuttaa pitkäaikaisen haaveen on jotakin, mitä ei voi sanoin kuvailla. Muutenkin olo oli sillä hetkellä kuin voittajalla. Me teimme sen!
Huipulta laskeuduimme alas hiljaisuuden vallitessa. Olo oli hetken aikaa aika tyhjä, nyt pitkäaikainen haave on toteutettu, entäpä seuraavaksi? Onneksi elämä ei yleensä rakennu vain yhden haaveen varaan, joten toteutuksen arvoisia asioita kyllä riittää. Alaspäin tallustellessani pohdin elämääni enemmänkin, sekä parisuhdetta, nykyistä ja edellisiä. Joskus tekee ihan hyvää olla hetki ihan vain omien ajatustensa kanssa. Ja mikä olisikaan parempi paikka pohdinnalle, kuin loppumattomalta tuntuva erämaa?
Paluumatkalla Pitsusjärven autiotuvalle pysähdyimme lounaalle, sekä katselemaan hieman tarkemmin ympärillemme. Maisema oli kaunista, päivä päivältä kirkkaammin punaisen ja keltaisen eri sävyihin verhoutunutta. Haltin valloituksen päätteeksi pääsimme lämpimään tupaan ja saimme eteemme kupilliset teetä, sekä suklaata. Tästä se alkaisi, pitkä matka takaisin kotiin.
Via Dolorosa
Yhtä pähkinäpussia lukuunottamatta kaikki ruuat olivat säilyneet hiireltä piilossa. Edellisenä iltana meille oli kerrottu, että Meekon ja Pitsusjärven välillä olisi odotettavissa kivikkoa. Ei huijattu, taaskaan. Alkuvaellukselle osunut kylmyys väistyi pikkuhiljaa päivälämpötilan kivutessa uudestaan noin kymmenen asteen tietämille. Kylmemmän alkuviikon johdosta Meekonlaakson puut ja muut kasvit alkoivat pikkuhiljaa kellertää ja punertaa. Olisi selvää, että näkisimme ainakin osan kuuluisasta Lapin ruskasta tällä vaelluksella.
Alempana Meekonlaaksossa aamu alkoi pilvisenä, muttei kuitenkaan satanut. Kivikko oli työläimmillään Meekonvaaran juurella, noin kilometrin – parin verran. Vaikeimmissa kohdissa tosin oli pitkospuut, jotka helpottivat etenemistä huomattavasti. Pitkospuista huolimatta kävelimme huomattavasti paria edellistä päivää hitaammin. Toisaalta nousuakin oli aika reippaasti. Polku kiersi Meekonvaaran juurella, toisinaan todella lähellä jyrkänteitä. Pahimpiin paikkoihin oli laitettu köysiä, joista sai pidettyä kiinni. Välillä hieman hirvitti keikkua painavan rinkan kanssa aivan jyrkänteen vieressä. Jyrkänteen alapuolella kohiseva koski oli, taas kerran, todella upea näky. Ei tosin ehkä aivan niin hieno, kuin Meekon autiotuvan vieressä ollut koski.
Meekon tuvalta lähtiessämme laskeskelimme, että syömme lounaan vasta Pitsusjärven tuvalla. Etenimme kuitenkin sen verran hitaammin, että puolivälissä matkaa nälkä alkoi olla jo kova. Pienestä tuulesta huolimatta pysähdyimme heti kosken ylityksen jälkeen syömään lounasta, muistaakseni italianpataa, joka oli itseasiassa todella hyvää (ainakin nälkäisenä ja ulkona syötynä). Lounaan jälkeen jatkoimme nousua Pitsusjoen yläjuoksulle, kohti järven rannassa sijaitsevaa autiotupaa.
Kalottireitti ei kulje aivan jokirannassa, vaan joitain kymmeniä metrejä sivussa. Menomatkalla kuulimme Pitsuskönkään putouksen kohinan, muttemme poikenneet polulta katsomaan sitä. Olimme sopineet jo Meekolta lähtiessämme, että pysähdymme töllistelemään putousta vasta paluumatkalla. Tämä oli hyvä päätös, sillä paluumatkalla jaksoimme käyttää hyvän tovin putouksen tutkailuun. Vihdoin seisoimme Pitsusjärven rannalla. Nousu oli takanapäin ja vastarannalla siinsi autiotupa. Ylempänä pilvet väistyivät ja loppumatka kuljettiin kauniissa auringonpaisteessa.
Kävellen kulkiessa Lapin erämaassa välimatkat saavat ihan uudenlaisen merkityksen. Pitsusjärven autiotupa näkyi pienenä pisteenä jo kauas. Tuntia myöhemmin samainen mökki näytti edelleen ihan yhtä pieneltä pisteeltä, vaikka olimme mielestämme edenneet vaikka kuinka ja paljon. Tavallaan mökin näkyminen kaukaa helpottaa ja valaa uskoa mökille asti pääsemiseen. Toisaalta jossain vaiheessa alkoi olla puuduttavaa, kun mökki ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäksi. Ehkä se juoksi karkuun?
Pääsimme perille alkuillasta. Saman päivän Haltin valloittajat olivat lämmittäneet mökin mukavan lämpöiseksi. Otimme äkkiä hikiset vaatteet pois ja painelimme Pohjalaisen kanssa pesulle. Pohjalainen kastautui kylmään järveen kaulaa myöten, huutaen samalla rannalla olleille: "Jos sorsatkin kerran ui niin ei se vesi kylmää voi olla". Kyllä se oli. Pesulla käynti virkisti kuitenkin mukavasti pitkän kävelyn jälkeen. Vaatteet kuivumaan, hiemaan ruokaa, eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Vielä viimeiseksi illalla päätimme lähteä seuraavana aamuna kohti Haltia pelkästään päiväreppujen kanssa. Ehkä pääsisimme kuin pääsisimmekin Haltille asti?
Tunturissa tuulee
Kuonjarjoen ja Meekon välille osui sään puolesta yksi vaelluksemme upeimmista päivistä. Jallutour -16 hoiti esimerkillisesti tuvan siivouksen, puiden hakkaamisen seuraavaa varten ja niin edelleen. Kuulimme huhua, että edellisenä päivänä joku sankari oli yrittänyt vuolla kiehisiä ulkona kirveellä (puukolla, kullanmurut, puukolla se onnistuu paljon paremmin!). Tätä silmällä pitäen Pohjalainen vuoli vielä muutamat kiehiset. Tähän väliin on pakko mainita, ettei kiehisten teko ole niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää. Omat ”kiehiseni” ovat yleensä vain kasa puulastuja lattialla. Saa sen nuotion/takan/kamiinan jne. syttymään puulastuillakin ihan kivasti, kiehiset vain olisivat hurjasti hienompia.
Aurinkorasvaa, paljon aurinkorasvaa. Fiksu olisi tietysti muistanut, että huuletkin voi polttaa. Vähemmän fiksulla se kävi mielessä vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut. Edellisenä iltana Kuonjarjoen tuvalla yöpyneet olivat kaikki tulossa Meekon suunnasta ja vakuuttelivat kilpaa Kuonjarjoki – Meeko välin olevan hyvin helppo kävellä. Eivät liioitelleet. Pääosa matkasta kuljettiin tunturiniitylle painuneella polulla. Vähänkään haastavammat hetket olivat jokien ylityksiä. Koska menomatkalla oli satanut vain vähän, ei vettäkään ollut järin paljon, joten ylitykset onnistuivat vaivatta. Varpaiden kastumista ei juuri tarvinnut pelätä.
Sää oli hieno ja kulkeminen helppoa. Sen sijaan tuuli oli todella kova ja kylmä. Kuorivaatteet osoittautuivat kultaakin arvokkaammiksi, sillä mikään muu mukaan otetuista vaateparsista ei pitänyt tuulta yhtä hyvin. Kun kuorivaatteiden alle vielä pakkasi tarpeeksi vaatetta, ei tarvinnut palellakaan. Lämpimissä tuvissa yöpyminen, reilut voltaren-geeliannokset, sekä buranakuuri olivat tehneet tehtävänsä, eikä reiden kipu enää yltynyt sietämättömän kovaksi. Kyllä vamma olemassaolostaan muistutti aina kivikkojen tai nousujen kohdalla, mutta nyt kivun kanssa pärjäsi jo.
Meekonlaakson sanotaan olevan todella kaunis ja sitä se olikin. Kuonjarjoelta tultaessa Meekon autiotuvan ympäristön näkee ensimmäisen kerran korkealta tunturin rinteeltä. Näkymä on henkeä salpaava. Pari edeltävää kylmää yötä olivat saaneet kasvit pikkuhiljaa kellertämään ja punertamaan, joten tunturin laelta näkymä pikkuhiljaa ruskaan verhoutuvaan Meekonlaaksoon oli upea. Ja puita! Ensimmäistä kertaa yli kahteen päivään näimme puita!
Kuonjarjoelta Meekolle meiltä meni aikaa vain nelisen tuntia. Aikaisesta saapumisestamme huolimatta (ja kovan tuulen huomioiden) päätimme kuitenkin yöpyä Meekolla. Kävimme katsomassa vieressä virtaavaa koskea. Koskessa virtaava vesi on todella kirkasta, joka saa kosken näyttämään todella upealta. Ennen lähtöä Pohjalainen oli ostanut kalastusluvat ja päätti kokeilla kalaonnea Meekolla (järvestä, ei sieltä koskesta). Ei tullut kalaa. Sen sijaan puita hakatessa halkovajasta löytyi avaamaton 3 litran hanaviinipakkaus (valkkaria, ei kovin hyvää sellaista) tekstillä ”saa ottaa”. Viiniä maisteltiin yhdessä parin oululaisen vaeltajan kanssa. Samalla jaettiin kokemuksia eri vaellusreissuilta ja juteltiin retkiruuista ynnä muista. Tähän parivaljakkoon törmäsimme sittemmin useampaan kertaan ja ehdimme vaihtaa näkemyksiä monesta muustakin asiasta.
Kalaonnen puutteesta ja kovasta tuulesta huolimatta ilta oli rattoisa. Uni tuli kuitenkin nopeasti (ja aikaisin, eihän kahdeksan ole liian aikaisin nukkumaanmenoa ajatellen?). Kova tuuli piti taivaan selkeänä ja yöllä näkyi upea tähtitaivas. Kömpiessäni takaisin nukkumaan tuvan lattialla minua oli vastassa hyvin syöneen ja kovin pelokkaan näköinen hiiri. En millään hennonut ruveta ajamaan asukkia ulos kylmään, vaan tyydyin nostamaan rinkat ylemmäs, jotta edes osa ruuista säilyisi koskemattomina. Aamulla kirjoitin tupakirjaan varoituksen hiiren olemassaolosta ja kehotin jälkeemme tulevia nostamaan ainakin ruokansa kattoon roikkumaan.
