Via Dolorosa
Yhtä pähkinäpussia lukuunottamatta kaikki ruuat olivat säilyneet hiireltä piilossa. Edellisenä iltana meille oli kerrottu, että Meekon ja Pitsusjärven välillä olisi odotettavissa kivikkoa. Ei huijattu, taaskaan. Alkuvaellukselle osunut kylmyys väistyi pikkuhiljaa päivälämpötilan kivutessa uudestaan noin kymmenen asteen tietämille. Kylmemmän alkuviikon johdosta Meekonlaakson puut ja muut kasvit alkoivat pikkuhiljaa kellertää ja punertaa. Olisi selvää, että näkisimme ainakin osan kuuluisasta Lapin ruskasta tällä vaelluksella.
Alempana Meekonlaaksossa aamu alkoi pilvisenä, muttei kuitenkaan satanut. Kivikko oli työläimmillään Meekonvaaran juurella, noin kilometrin – parin verran. Vaikeimmissa kohdissa tosin oli pitkospuut, jotka helpottivat etenemistä huomattavasti. Pitkospuista huolimatta kävelimme huomattavasti paria edellistä päivää hitaammin. Toisaalta nousuakin oli aika reippaasti. Polku kiersi Meekonvaaran juurella, toisinaan todella lähellä jyrkänteitä. Pahimpiin paikkoihin oli laitettu köysiä, joista sai pidettyä kiinni. Välillä hieman hirvitti keikkua painavan rinkan kanssa aivan jyrkänteen vieressä. Jyrkänteen alapuolella kohiseva koski oli, taas kerran, todella upea näky. Ei tosin ehkä aivan niin hieno, kuin Meekon autiotuvan vieressä ollut koski.
Meekon tuvalta lähtiessämme laskeskelimme, että syömme lounaan vasta Pitsusjärven tuvalla. Etenimme kuitenkin sen verran hitaammin, että puolivälissä matkaa nälkä alkoi olla jo kova. Pienestä tuulesta huolimatta pysähdyimme heti kosken ylityksen jälkeen syömään lounasta, muistaakseni italianpataa, joka oli itseasiassa todella hyvää (ainakin nälkäisenä ja ulkona syötynä). Lounaan jälkeen jatkoimme nousua Pitsusjoen yläjuoksulle, kohti järven rannassa sijaitsevaa autiotupaa.
Kalottireitti ei kulje aivan jokirannassa, vaan joitain kymmeniä metrejä sivussa. Menomatkalla kuulimme Pitsuskönkään putouksen kohinan, muttemme poikenneet polulta katsomaan sitä. Olimme sopineet jo Meekolta lähtiessämme, että pysähdymme töllistelemään putousta vasta paluumatkalla. Tämä oli hyvä päätös, sillä paluumatkalla jaksoimme käyttää hyvän tovin putouksen tutkailuun. Vihdoin seisoimme Pitsusjärven rannalla. Nousu oli takanapäin ja vastarannalla siinsi autiotupa. Ylempänä pilvet väistyivät ja loppumatka kuljettiin kauniissa auringonpaisteessa.
Kävellen kulkiessa Lapin erämaassa välimatkat saavat ihan uudenlaisen merkityksen. Pitsusjärven autiotupa näkyi pienenä pisteenä jo kauas. Tuntia myöhemmin samainen mökki näytti edelleen ihan yhtä pieneltä pisteeltä, vaikka olimme mielestämme edenneet vaikka kuinka ja paljon. Tavallaan mökin näkyminen kaukaa helpottaa ja valaa uskoa mökille asti pääsemiseen. Toisaalta jossain vaiheessa alkoi olla puuduttavaa, kun mökki ei tuntunut tulevan yhtään lähemmäksi. Ehkä se juoksi karkuun?
Pääsimme perille alkuillasta. Saman päivän Haltin valloittajat olivat lämmittäneet mökin mukavan lämpöiseksi. Otimme äkkiä hikiset vaatteet pois ja painelimme Pohjalaisen kanssa pesulle. Pohjalainen kastautui kylmään järveen kaulaa myöten, huutaen samalla rannalla olleille: "Jos sorsatkin kerran ui niin ei se vesi kylmää voi olla". Kyllä se oli. Pesulla käynti virkisti kuitenkin mukavasti pitkän kävelyn jälkeen. Vaatteet kuivumaan, hiemaan ruokaa, eikä unta tarvinnut kauaa odotella. Vielä viimeiseksi illalla päätimme lähteä seuraavana aamuna kohti Haltia pelkästään päiväreppujen kanssa. Ehkä pääsisimme kuin pääsisimmekin Haltille asti?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti