Isojärven kansallispuisto 12.-14.5.

Opas siihen, miten eksyä merkityllä reitillä. 

Perjantaina aamulla töihin lähtiessä sää oli aivan upea. Aurinko paistoi ja lämpöäkin oli reilut kymmenen astetta. Se enteili loistavaa vaellusviikonloppua. Edellisen illan olimme käyttäneet pakkaamiseen. Lappiin lähtiessämme tavarat olivat mahtuneet rinkkaan juuri ja juuri. Vietimme vaelluksella kymmenen päivää. Kaiken järjen mukaan viikonlopun vaelluksella tavaramäärän pitäisi olla huikaisevan paljon pienempi ja tilaa jäädä rinkkaan vaikka kuinka ja paljon. Mutta miten se onkin niin, että yhtälailla viikon kuin viikonlopunkin vaelluksen tavarat mahtuvat sinne rinkkaan ihan yhtä huonosti? Sitten voidaankin saivarrella sitä, olisiko sen torkkupeiton voinut jättää kotiin. Varmaan olisi, mutta olihan se kiva molempina iltoina nuotion äärellä istuessa. 

Vaellukseen valmistautuminen jäi arjen kiireiden keskellä todella viimetinkaan ja noin viikkoa ennen luovuimme kunnianhimoisesta ajatuksesta kuivata kaikki ruoka. Viikonloppua varten ruuan määrä kolmella ihmisellä on aika pieni, joten oli se ja sama, kuivattiinko se vai ei. Päätimme pröystäillä ruuan kanssa ja grillasimme molempina iltoina. Pohjalainen yökki jo pelkästä ajatuksesta, että joutuisi aamuisin syömään kaurapuuroa ja pähkinöitä. Söimme puuroa, kiisseliä ja leipää. Lauantain lounaaksi olimme varanneet tykötarpeet pastaa varten. Tällä kertaa ruokaa oli mielestäni riittävästi. Sen sijaan herkkuja, kuten nyt vaikkapa suklaata olisi voinut olla vähän enemmänkin. (minulle alkaa pikkuhiljaa valjeta, miksi viikonlopun tavarat mahtuivat sinne rinkkaan ihan yhtä huonosti kuin yli viikon tarvikkeet) 

Koska valmistautuminen oli jäänyt viime tinkaan, päätimme ajaa Nuuksiossa sijaitsevan luontokeskus Haltian kautta Isojärvelle. Toiveenamme oli, että löytäisimme sieltä Isojärven kansallispuiston alueen kartan, kun mistään muualta sitä ei ollut siihen mennessä löytynyt. Ei löytynyt Haltiastakaan. Päätimme, että pysymme vain opastetuilla reiteillä ja tarvittaessa käytämme hyväksemme GPS:ää. Matka Kuhmoisiin sujui hilpeissä tunnelmissa, josta vastasi juuri ennen lähtöä meidät yllättänyt positiivinen raskaustesti. Isojärvellä menikin sitten kesälomasuunnitelmat ihan uusiksi. 

Saavuimme Heretyn paikoitusalueelle siinä viiden pintaan iltapäivällä. Tarkoituksemme oli olla perillä jo tuntia aikaisemmin, mutta minulla venähti ensin töissä ja sitten koukkaus Haltian kautta vaati oman aikansa. Suuntasimme Heretystä muutaman kilometrin päässä olevalle Vahterjärven telttailualueelle. Maisemat matkalla olivat huikaisevia, joskin tietysti kovasti erilaisia kuin käsivarressa viime syksynä. Vaikka raskaus olikin tuolloin vielä aivan alkuvaiheessa, kävi nopeasti selväksi, että painavan rinkan lantiovyö ei todellakaan tuntuisi nyt hyvältä. 

Matkan varrella näimme useamman pienen lammen, joissa uiskenteli ainakin kuikkapariskunta. Ihan jokaista uiskentelijaa emme tunnistaneet ja kiireessä viime talvena ostettu lintukirjakin oli jäänyt kotiin. Hieman ennen saapumistamme Vahterjärvelle me näimme sen! Majavan kaatamia puita ja kiertotien, sillä majavan rakentama pato oli nostanut pienen metsälammen vedenpinnan niin korkealle, että alkuperäinen polku oli jäänyt veden alle. Olin vähintäänkin innoissani nähtyäni merkkejä majavasta.
Vahterjärven telttailualue oli todella kaunis. Pienen niemennokassa oli laavu ja tulentekopaikka. Puuhailimme teltat pystyyn ja telttailualueen ainoina vieraina linnoittauduimme iltapalavärkkiemme kanssa laavulle. Edellisen päivityksen tiimoilta saimme monta hyvää vinkkiä paremmista makuualustoista. Voiton vei kuitenkin partiota harrastava pt:ni, joka vinkkasi muutaman euron avaruuspeitoista. Tokmanni myi juuri samaa aikaa muutaman euron pieniä, vaahtomuovisia makuualustoja, joiden toiselle puolelle oli ommeltu avaruuspeite. Ostimme sellaiset ja tällä kertaa ei todellakaan tarvinnut öisin palella. Kiitos Anne! 

Iltaa istuessamme järvelle laskeutui lintupariskunta. Linnut uiskentelivat sen verran kaukana, että ilman kiikareita niistä saattoi sanoa ainoastaan, että harmaita. Ehkä. Ulkomuodon perusteella arvailimme pariskunnan olevan kuikkia. Odottelimme pitkään, josko kuulisimme jokaisesta suomalaismainoksesta tutun kuikan äänen. Lopulta odotus palkittiin: ”KRÄKÄKÄÄÄK”. Meinasimme vetää iltateet väärään kurkkuun. Emme edelleenkään ole varmoja siitä, mistä linnusta oli kyse, mutta sen tiedämme, että kuikka se ei ainakaan ollut.

Lauantaiaamuna nuotiopaikan olivat vallanneet myös muut retkeilijät. Juttelimme heidän kanssaan samalla, kun mutustimme aamupalaa, siinä varmaan puolen päivän aikoihin. Aiemmin tehdyn suunnitelman mukaisesti lähdimme tallustamaan kohti Kuorejärven telttailualuetta. Matkan varrelle piti jäädä pieni aarniometsäalue, jonka halusimme kaikki nähdä. Kuorejärvi oli muutenkin sikäli hyvällä paikalla, että siitä olisi sunnuntaina vain parin kilometrin matka takaisin autoille. Voisimme huoletta nukkua pitkään ja ehtisimme silti loistavasti hakemaan kissan Helsingistä hoidosta ennen kuin teini pitäisi hakea juna-asemalta. 

Reilut neljätuntia myöhemmin saavuimme telttailualueelle. Emme nähneet aarniometsää. Matkan varrelle osunut, etäisesti vanhempaa puukantaa ja lahopuuta sisältänyt metsäpläntti ei ollut ihan sitä, mitä olimme odottaneet. Sen sijaan näimme upeita kallioita, jääkauden jälkeensä jättämiä muodostumia ja vaikka ja mitä. Lopun matkasta polku kulki aivan järven rannan tuntumassa. Maisemat olivat upeita. Myös täällä tulentekopaikkaa ympäröi laavu. Puuhailtuamme teltat pystyyn marssimme ruokatarpeiden kanssa laavulle valmistamaan syötävää nälkäänsä jo tunnin ajan valitelleelle retkikunnallemme. Siinä laavulla istuessani tutkailin laavua ja satuin katsomaan ylemmäs. Mitä helv****?! Kalalahti? Että mikä? Osoitin laavun tekstiä pojille saaden myös heidät hämmentymään toden teolla. Pieni GPS:n ja laavun seinällä olevan kartan tutkailu osoitti, että olimme kävelleet kyllä jotakuinkin edellisellä viikolla suunnitellun matkan, joskin vain 180 astetta väärään suuntaan. Vahterjärveltä meidän olisi pitänyt lähteä kaakkoon, mutta olimmekin aamu-unisina asiaa sen enempää miettimättä suunnanneet määrätietoisesti kohti luodetta. 

Emme olleet kävelleet harhaan, kuin noin nelisen kilometriä. Ei paha, mutta tarkoittaisi sitä, että sunnuntaiaamuna heräisimme parin kilometrin sijaan lähes kymmenen kilometrin päässä autoilta. Kalalahden telttailualue laavuineen oli todella upea. Järven yli avautuva maisema oli henkeäsalpaava. Kun samalle laavulle vielä sattui muitakin puheliaita retkeilijöitä, päätimme luottaa seikkailumieleemme ja korjata sattuneen suunnistusvahingon vasta sunnuntaina. Ei meillä nyt niin kova kiire kotiin olisi. 

Sunnuntaiaamuna heräsimme suhteellisen ajoissa joutsen pariskunnan pitämään älämölöön. Aamupalat nassuun, kamat kasaan, suunta GPS:stä ja menoksi. Mietimme ensin palaavamme samaa tietä takaisin Vahterjärvelle, mutta päätimme kuitenkin ottaa suunnan kohti kansallispuiston viertä menevälle Kylämäntielle, jonka varrella myös Heretty olisi. Kävelimme tielle noin tunnissa ja paria tuntia myöhemmin seisoimme itseemme tyytyväisinä ja suunnistustaitoamme naureskellen autojen luona. 

Koska rinkan kantaminen osoittautui tukalaksi jo heti raskauden ensimmäisten viikkojen jälkeen, luovuimme kotimatkan aikana kesälle suunnitellusta Kevon reissusta. Heinäkuun lopussa raskaus olisi jo pitkälle toisella kolmanneksella. Vaikka raskaus oli toki toivottu, harmitti lapin reissusta luopuminen silti. Olihan Kevon vaellusta odotettu aina Haltilta paluusta alkaen. Koko kesälomaa emme kuitenkaan aio viettää loikoillen, vaan suuntaamme päivän-parin vaellukselle johonkin sopivan välimatkan päässä olevalle retkeilyalueelle. Pohjalainen ehdotti Helvetinjärveä ja kieltämättä se kyllä houkuttelisi. Vuoden päästä opettelemmekin sitten liikkumaan maastossa pienen ihmisenalun kanssa.