Fennoscandian bedrock geology -ekskursio 31.8.-12.9.2015 osa 1: Turku-Kiruna-Gällivare

Viime vuoden tapaan, myös tämä lukuvuosi alkoi mukavasti yliopistoekskursiolla. Tällä kertaa kyseessä oli yliopiston henkilökunnan puolesta järjestetty, puoli-ilmainen, kahden viikon reissu Ruotsin ja Suomen lappiin. Odotin matkaa kasvavalla innolla koko elokuun ajan. Tiedossa olisi varmasti upeita maisemia, loistavaa seuraa ja mahdollisuus oppiakin jotain. Mikäs sen parempaa siis. 

Tarkalleen ottaen aloitin reissuni jo lauantaina 29.8., kun saavuin yökyläilemään isäni luokse Helsinkiin. Pohjalaisella oli lapset kylässä ja tulimme siihen tulokseen, että hän ehti paremmin ajamaan minut Helsinkiin jo lauantaina. Pääsisin sieltä huomattavasti helpommin lähtemään kohti Turkua seuraavana päivänä. Turussa vietin illan ex-mieheni luona ja sain samalla mahdollisuuden tutustua hänen uuteen kumppaniinsa. Nostan hattua tälle tytölle, sillä vaikka olemme ex-mieheni kanssa edelleen hyviä ystäviä, ei se varmasti ole helppo tilanne, kun uuden kumppanin ex-vaimo marssii paikalle. Tulimme oikein loistavasti toimeen. Hienoa! Nämä ovat niitä tilanteita, joissa punnitaan oma kyky käyttäytyä "aikuismaisesti", vaikkei minulla olisi edes ollut mitään syytä käyttäytyä muutoin. 

Anyway, asiaan. Maanantaiaamuna lähtö tapahtui yliopistolta kello 6.00. Aivan liian aikaisin, jos minulta kysytään. Automme toinen kuski oli onneksi valmis ajamaan ensimmäisen etapin, joten minä sain torkkua onnellisena takapenkillä aina Jyväskylään saakka. Ajamaan jouduin Jyväskylä-Oulu välin. Mainittakoon tässä välissä, etten ole ajanut mitenkään turhan paljoa. En myöskään ole ajanut maanteillä sitten autokoulun, vaan olen tottunut huristelemaan pääasiassa Nummela-Turku väliä. Moottoritietä pitkin, luonnollisesti. Pulssi saattoi siis kohota hieman, kun vieressä istuva noin puolivälissä etappia huomautti, että ohituskaistat muuten loppuivat nyt. Miten niin loppuivat?! Tulipahan harjoiteltua rekkojen yms. ohituksia vastaantulevien kaistaa hyväksi käyttäen. Ihan hyvin meni, vaikka itseäni välillä vähän hirvittikin. 

Haaparannassa olimme joskus iltapäivällä. Vaihto Suomen puolelta Ruotsin puolelle aiheutti lievää hilpeyttä ja epätoivoa yhtäaikaa, eksyessämme Coopin parkkialueelle. Me emme löytäneet sieltä ulos. Miten niin porukka oli hieman väsynyttä? Muutoin matka sujui oikein mukavasti. Olimme perillä Kiirunassa kymmenen pintaan illalla (Ruotsin aikaa), muutaman tunnin oletettua aikaisemmin. Suihkuun ja suoraan nukkumaan.

Tiistain ja keskiviikon vietimme Kiirunan kaivoksella. Opimme hurjasti kaivostekniikasta, sekä tietysti siitä miten asiat tehdään nimenomaan Kiirunassa. Näimme esimerkkejä kaivostoiminnan aiheuttamasta deformaatiosta ympäröivään kallioperään ja saimme mukaamme kourallisen rautamalmipalleroita. Niitä oli hyvä sitten esitellä kotona. Pääsimme katsomaan Mertaisen avolouhosta ja katsomaan erilaisia kallioperän rakenteita. 

Kiirunan kaivosaluetta

Kiirunan kaupunkia kuvattuna Kiirunavaaran laelta

Kaivosaluelle eksyneet porot saivat osakseen ansaitsemansa huomion. Luonnollisesti

Kiirunasta jatkoimme matkaa Malmbergetin kaivosalueen kautta Jällivaaraan. Jällivaarassa majoituimme leirintäalueelle. Majoitus ei ollut ihan yhtä laadukas, kuin Kiirunassa (jossa olimme huoneistohotellissa), mutta ihan riittävä meidän tarpeisiin kuitenkin. Torstai-iltapäivänä, saavuttuamme Jällivaaraan tiedossa oli pieni ekskursio alueella. Perjantain ja lauantaiaamupäivän käytimme kartoittaen Nautasen hiertovyöhykkeen aluetta pienryhmissä. Saimme mukaamme kourallisen Puolan vahvistuksia, sekä muutaman ruotsalaisen opiskelijan. Ihan kohtalainen kielikylpy, kun saman päivän aikana puhuu suomea, ruotsia ja englantia. 

Ammatinvalintakysymys. Meillä ei ollut maisemissa valittamista.

Vanhaa kaivostunnelia. Jännää oli.

Siitä oli hieman aikaa, tarkalleen ottaen lähes neljä vuotta, kun olen viimeksi kartoittanut yhtään mitään yhtään missään. Kompassin käyttö ja kaateen suuntien mittaamiset olivat vähän hakusessa alkuun. Pienen kertauksen avulla pääsimme kuitenkin mukavasti alkuun. Meillä kartoitusalue osui joen rantaan. Alkuperäinen ohjeistus oli, että molemmat puolet jokirannasta kartoitetaan. Paikalle saavuttuamme oli päivän selvää, että näin ei tehdä. Meillä ei ollut venettä, eikä toisen ryhmän jäsenen ehdotus "jos me heitetään sut yli, kun sä oot pienin" saanut sekään suurta kannatusta. Varsinkaan minulta. Tutuksi tuli myös lapin vitsaus, mäkäräiset, polttiaiset ja kaikki muutkin mahdolliset mönkijät. Yök. Niitä lukuunottamatta homma oli kuitenkin kivaa, jotain sellaista jota voisin kuvitella tekeväni työkseni. Lauantaiaamuna jatkoimme kartoitusta vielä hetken, jonka jälkeen lähdimme ajomatkalle kohti Luulajaa.   

Ristikerroksellisuutta.

 

Seitseminen 11.-13.8.

Nämä päivitykset pitäisi tehdä aina hetimiten, kun reissusta kotiutuu. Tällä kertaa kiireet ovat vieneet voiton, etenkin valmistautuminen muutama päivä sitten päättyneelle, kahden viikon mittaiselle kenttäkurssille Suomen ja Ruotsin Lappiin. Tästä lisää myöhemmin. 

Alunpitäen tarkoituksemme oli lähteä kahden viikon vaellukselle Lappiin. Valitettavasti heinäkuun loppupuolella käynti liikuntalääkärillä kuitenkin kuoppasi haaveen, ainakin tältä erää. Päätimme suosiolla siirtää reissun ensi kesään. Tämä tietysti harmitti, mutta toisaalta tällä hetkellä näyttää siltä, että ensi kesänä lähdemme vaellukselle porukalla ja mikäs sen mukavampaa. 

Lohdutukseksi päädyimme kuitenkin tekemään parin päivän vaelluksen Seitsemisen kansallispuistossa. Poikkeuksellisesti kuljimme pelkkiä merkittyjä "pääväyliä" pitkin. Pääväylät ovat yleensä suhteellisen helppokulkuisia ja näin pyrin pitämään huolen siitä, ettei kipeytynyt jalka pääse ärtymään enää yhtään enempää. 

Reittimme näytti tällä kertaa tältä.

 Kuten aiemmin jo kirjoitin, oli kartan tulostuksen kanssa hieman ongelmia. Saimme kuitenkin lopulta jonkinlaisen kartan ulos tietokoneelta. Yritimme vielä Pohjanmaalla etsiskellä Seitsemisen alueen karttaa, huonolla menestyksellä. Vasta puolivälissä vaellusta tuli mieleen, että ohiajaessamme olisimme tietysti voineet pysähtyä ostamaan sellaisen Seitsemisen luontokeskuksesta. No, ei sitä aina voi onnistua. 

Emme siis jättäneet autoa luontokeskukselle, vaan ajoimme eteenpäin Koverolle. Reittimme lähti Koveron vanhan kruununmetsätorpan pihalta. Torppaa ja siihen kuuluvaa pihapiiriä kunnostettiin parasta aikaa. Kiertelimme pihalla hetken ja tulimme siihen tulokseen, että siihen on tultava tutustumaan uudestaan, paremmalla ajalla ja sitten, kun alueella on vähemmän kunnostustöitä menossa. 

Koveron kruununmetsätorppa

Seitsemisen kansallispuiston alue on kaunis ja monimuotoinen. Kansallispuisto on perustettu 1982, jonka jälkeen ojitettuja suoalueita on pyritty ennallistamaan. Kiinnostava alue kaikenkaikkiaan siis. Valitsemamme reitti oli pääosin helppokulkuinen, mutta kansallispuiston alueella olevat harjut toivat etenkin reitin alku- ja loppupäähän kohtalaisia korkeuseroja. Oma jalkani, jännetupentulehduksista ja sen sellaisista huolimatta, ei kuitenkaan ärsyyntynyt kovinkaan pahasti. Sekin vähä, mitä ärsyyntyi, johtui pääasiassa huonosti pakatusta rinkasta, jossa paino ei todellakaan jakautunut tasaisesti. Tulipahan opittua hyvin pakatun rinkan merkitys. 

Ensimmäisen yön yövyimme Jokiristin telttailualeella, jossa saimme olla ihan omassa rauhassa. Muita yöpyjiä ei ollut, mutta illan aikana pari retkeilijää pysähtyivät pitämään taukoa. Retkeilyn lisäksi pääsimme vihdoin ja viimein testaamaan uutta Jack Wolfskinin tunnelitelttaa, johon pitkän pähkäilyn tuloksena päädyimme. Sopivasti illalla alkanut sade jatkui lähes koko yön, joten teltan vedenpitävyyskin tuli testattua. Ja kyllä, se piti vettä oikein hyvin. Teltta pysyi kasassa, oli helppo koota ja mitä vielä? Ainakin toistaiseksi olemme tyytyväisiä hankintaan. 

Telttailualueen vieressä menevä joki

Se meidän paljon puhuttu teltta.

Retkeilijänä on syytä varautua monenlaiseen ilmaan ja sitä myöten ottaa mukaan ainakin yksi vedenpitävä kerrasto. Oma, kevyt kuoritakki on vielä hankinnassa ja viime keväänä olleella kenttäkurssilla Pernajassa onnistuin rikkomaan myös kuorihousut. Perinteinen kurapuku onneksi löytyy. Keskiviikkona siis satoi. Sellaista pientä ärsyttävää tihkua, jonka takia kurapukua ei kannata vielä vetää päälle (se nimittäin hiostaa järkyttävän paljon). Tihku kuitenkin tekee vaatteista pitkän päälle, ei nyt märkiä, mutta ärsyttävän kosteita. Keskiviikon taipaleen aikana emme pitäneet muuta, kuin lounastauon ja saavuimmekin Haukilammen telttailualueelle jo aika varhain. Itseasiassa samaan aikaan, kun sade loppui. Luonnollisesti. 

Haukilammella pääsee uimaan (jos uskaltaa). Pidän uimisesta, mutta sen verran "kaupunkilainen" olen, etten varsinaisesti välitä vesikasveista. Ne ovat kauniita, mutta tuntuvat vatsaa tai jalkoja vasten lähinnä ällöiltä (juu, naurakaa toki). Kuitenkin parin päivän kävelyn jälkeen pulahdusmahdollisuus oli enemmän kuin tervetullut. Iltaa istuimme nuotion äärellä ihastellen Seitsemisen kaunista luontoa. Olen erittäin ihastunut soiden ja suolampien täplittämään maisemaan. Karussa suoluonnossa on sitä jotain. 

Ai niin, matkalla Haukilammelle törmäsimme vanhaan myllyyn. Viimeisenä päivänä näimme myös vanhoja metsätyö...hmmm...mökkejä? varastoja? Noh, kuitenkin. Minusta on mukavaa, kun jäänteitä vanhoista työvälineistä ja -tavoista on jätetty kansallispuiston alueelle retkeilijöiden töllisteltäviksi. 

Mylly sisältä.

Niitä ihania lampia. Onneksi viimeinen telttailualuekin oli tällaisen rannalla.

Kylttien informatiivisuudessa oli toisinaan hieman toivomisen varaa. Ehkä näihinkin vielä saadaan teksti.

Haukilammen telttailualue.

Pakollinen iltanuotiokuva.

Viimeisenä päivänä kävelyä autolle oli vain vaivaiset 1,5 km, jotta ehdimme vielä illaksi isäni luokse. Hinku metsään olisi taas kova, eikä nuo yöt nyt ainakaan vielä ole mahdottoman kylmiä. Tai ehkä ostankin seuraavaksi paksumman makuupussin, voi sitten telttailla pidemmälle syksyyn hyvillä mielin.

Loma

Loma, tuo paljon odotettu hetki elämässä, kun ei tarvitse herätä aikaisin aamulla, eikä ole pakko mennä minnekään jos ei tahdo. Kuten pääosalla muistakin suomalaisista, myös meidän lomamme on täynnä menoa ja meininkiä. Aikaisin ei tarvitse herätä, mutta kotonakaan ei juuri ehditä olla. Tätä kirjoitan mökiltä Pohjanmaalta, josta suuntaamme Seitsemisen kansallispuistoon pariksi päiväksi. Laiha lohtu Haltin vaelluksen peruunnuttua, mutta pääseepähän edes vähän nukkumaan teltassa. 

Minä en osaa lähteä (en edes pariksi päiväksi) retkeilemään tai vaeltamaan ilman asianmukaista karttaa. Tälläkin kertaa olen näppäränä tyttönä tehnyt sellaisen tietokoneella. Itseasiassa kaksikin sellaista. Toisessa näkyy suunniteltu reitti ja toisessa telttailualueet, vesipisteet ja niin edelleen. Otin oikein läppärinkin mukaan, jotta voin viimeistellä kartat täällä mökillä. Arvatkaas onko mökillä sitten sitä tulostinta? Juu ei. Onneksi Pohjalaisen sukua asuu kivenheiton päässä, niin saatiin tämäkin asia järjestettyä ja kartat ihan perinteisesti paperiseen muotoon. 

Kartanhan voisi toki nykyään ladata myös esimerkiksi kännykkään. Etelä-Suomen alueella olevissa kansallispuistoissa toimii nettikin tätä nykyä aika mallikkaasti, joten kartan katselu ilman sen kummempia lataamisia tai esimerkiksi navigaattorin käyttö on mahdollista. Itselläni kuitenkin älykännykässä on aika paljon muitakin sovelluksia, kuten facebook jne. jotka sitten tuppaavat pärisemään jatkuvasti. Se on jännä, että ihmisillä tulee välitön tarve saada kiinni juuri silloin, kun olet itse keskellä ei yhtään mitään. 

Oman rauhan ja mukavan luontokokemuksen taatakseni yleensä laitan kännykän kiinni tai ainakin otan siitä kaikki mahdolliset hälytysäänet ja -värinät pois ja sijoitan sen jonnekin hyvin syvälle rinkkaan, josta sitä ei tule kaivettua pois. Näin kännykkä on olemassa, mikäli tulee joku hätä, mutta sitä ei kuitenkaan tule räpellettyä jatkuvasti. Ihan tervettä vierottautumista. 

Muuten loman aikana käymme moikkaamassa isoa kasaa kavereita ja minun sisaruksiani ja vanhempiani. Pohdimme mahdollisuutta mennä risteilylle, mutta päätimme vaihtaa laivassa löllöttelyn yöhön Nuuksiossa. Loppu kuusta voisimmekin huristella Vammalaan minun sukulaisteni luo. He eivät vielä ole nähneet Pohjalaista, mutta huhu kertoo, että uteliaisuus on kova. 

Muutoksia suunnitelmiin

Minua harmittaa, harmittaa niin vietävästi. Jouduimme siirtämään paljon odotetun Haltin vaelluksen ensi kesään. Samalla tulivat päätökseen juoksutreenit tämän kesän osalta. Kirjoittelin viimeksi HIIT-treenin aikana kipeytyneestä polvesta. Myöhemmin illalla paikansin kivun kuitenkin enemmän säären ja lonkan alueelle. Näppäränä tyttönä otin puhelimen kauniiseen käteen ja varasin ajan terveysaseman liikuntalääketieteeseen erikoistuneemmalle lääkärille. 

Minä ajattelin, että kyse on penikoista ja odotin saavani tassuuni kasan jumppa- ja venytysohjeita. Näitä sainkin, koska myös penikat vaivaavat. Lopputulos oli kuitenkin hieman karumpi. Lonkassa on jännetuppi tulehtunut ja sääressä rasitusmurtuma. Hoidoksi määrättiin lepoa, lepoa ja vielä vähän lisää lepoa. Ei puhettakaan mistään yli 100 km vaelluksista yhtään mihinkään maailmankolkkaan. Ärsyttävää. 

Minä olen todella, paino sanalla todella, huono lepäämään. Pitkästyn minuutissa ja tunnissa olen varma, että tylsyyteen on mahdollista kuolla. En juuri katso töllötintä (sieltä ei yksinkertaisesti koskaan tule mitään katsomisen arvoista), mutta viime päivinä olen kuitenkin löytänyt kirjahyllystä viihdykkeeksi Linnan Täällä Pohjantähden Alla -trilogian. Se ei silti vie pois tunnetta siitä, että on oikein kunnon vetelys. 

Perjantaina alkaa Pohjalaisen loma, joka oli tarkoitus viettää Haltilla. Vaikka vaelluksen siirtyminen harmittaakin, emme anna sen kuitenkaan olla esteenä mukavalle lomalle. Tiedossa on viikonloppu lasten kanssa, sukulointia, ehkäpä risteily ja paljon kavereita. Yhden viikonlopun vietämme Turussa ja lepokäskystä huolimatta ajattelimme käydä tutustumassa Seitsemisen kansallispuiston telttailualueisiin kahden yön verran. Me vain emme kävele niin järin hirveästi ja senkin vähän mitä kävelemme, kävelemme sitten niillä pääväylillä. Niillä kulkeminen on kuitenkin helpompaa. Päästään kuin päästäänkin siis testaamaan uutuuttaan hohtavia rinkkoja ja telttaa. 

Ja kunhan oma pt:ni palautuu partiolaisten Japanin Jamboreelta takaisin kotikonnuilleen, niin ryhdyn ahdistelemaan häntä saliohjelman ja ruokavalion tiimoilta. Jotain tekemistä on keksittävä. 

Urheilija ei tervettä päivää näe

Siitä on hetki aikaa, kun viimeksi olen käynyt juoksemassa. Sain pt:ltäni kesän alkuun mukavan juoksuohjelman (koska salitreeni tympii), mutta näppäränä tyttönä onnistuin kuitenkin nyrjäyttämään nilkkani töissä melkein heti perään. Ei siis auttanut muu, kuin ottaa rauhallisemmin ja siirtää ohjelman aloitusta hieman. 

Eilen se sitten tapahtui, pääsin pitkästä aikaa HIITin merkeissä lenkkipolulle. Muutin Pohjalaisen kanssa saman katon alle kesä-heinäkuun vaihteessa, joten tiedossa oli myös ihan uusien lenkkeilymaastojen kartoittaminen, tällä kertaa Vihdissä. Ja jos ei muuta, niin mäkiä ainakin riittää. Niin ja onnistuin kuin onnistuinkin houkuttelemaan Pohjalaisen mukaani lenkkeilemään.

Juokseminen sujui ihan suhteellisen mallikkaasti, kunnes loppua kohden vasen polvi alkoi reistailla. Ehkäpä alitajuisesti varoin vielä hieman aristavaa nilkkaa ja astuin siksi huonosti? Se ainakin selittäisi polven kipeytymisen. Sinnittelin kuitenkin vielä jäljellä olleet kolme kierrosta. Spurtit vain vaihtuivat vähän reippaampaan hölkkään. Pohjalainenkin myönsi lopuksi, että ihan kivaa oli ollut ja että treeni olikin ollut yllättävän tehokas. Lupasi lähteä mukaan toistekin. 

Kotimatkalla mukaan tarttui kourallinen metsämansikoita (NAMI!), mustikoita ja kanttarelleja! Alkaa selkeästi olla taas se aika vuodesta, kun marja- ja sienivarastoja voi ryhtyä täydentämään ensi talvea varten. Mustikoita ainakin olisi mukava saada litratolkulla pakastimeen. Mansikat sen sijaan ajattelin "kerätä" torin myyjältä valmiissa laatikossa. Sieniä sen sijaan tunnistan hirvittävän huonosti, etenkin siihen nähden että olen ollut äidin ja isoisän kanssa sienestämässä teininä useastikin. Muutaman haperon, vahveron ja tatin kyllä tunnistan, mutta siihenpä ne sitten jäävätkin. Sanotaan, että hyvä opettelutahti on yksi sieni vuodessa, eli ei kun pläräämään sienikirjaa ja valitsemaan tämän vuoden sieni. 

Niin ja kuntosalikin täältä pitäisi vielä löytää. Järkevä sellainen. 

Näitä lisää!

 

Vaellukseen valmistautumista

Tiistai-iltana suuntasimme Pohjalaisen kanssa nenät kohti Forumin Scandinavian outdoor storea. Päämääränä oli kävellä kaupasta ulos uutuuttaan hohtavan teltan kanssa. En ole aikaisemmin ostanut "ihan omaa" telttaa, vaan olen ollut maastossa kaverien/ex-miehen jne. teltan kanssa. Kaikkea en ehtinyt etukäteen selvittää, joten telttaa googlailtaessa otin kriteeriksi vedenpitävyyden vakuuttuneena siitä, että kastuminen olisi kaikkein inhottavinta. 

Kevään aikana olimme jo lähes 100-varmasti päättäneet ostaa Fjällrävenin Akka 2-teltan. Alkukesästä tehdyn rinkkojen ostoretken yhteydessä silmiin sitten sattui Jack Wolfskinin North Bay II -tunneliteltta. Vesipilariarvoiksi valmistaja antoi pohjalle 10 000 ja päällikankaalle 4000. Pienen googlailun jälkeen oli päivänselvää, että kyseessä oli hurjan hyvät arvot. Fjällrävenin teltan kankailla vesipilariarvot ovat jotakuinkin samat. Painoeroa teltoilla oli jonkin verran, akan painaessa hiemat reilut 3 kiloa ja Wolfskinin teltan taas noin 4 kg. 

Suurin ero oli kuitenkin hinnassa. Wolfskinin teltta maksoi yli 200 € vähemmän. Toisaalta, usein halvan ostaminen tulee pitkässä juoksussa kalliiksi, kun ensin ostat halvan teltan, sitten keskihintaisen ja lopulta kyllästyneenä panostat laatuun hinnasta välittämättä. Googlailimme käyttökokemuksia Wolfskinin teltasta, emmekä ainakaan äkkiseltään törmänneet negatiivisiin kokemuksiin. Toki niitäkin varmasti on, mutta äkkigooglaamalla ei ainakaan tullut vastaan mitään negatiivista ryöppyä. Hyvä asia? Ehkä?

Pohdimme ja pohdimme. Lopulta päätimme ottaa riskin ja ostaa halvemman. Tiistaina mukaan siis lähti Wolfskinin North Bay II:nen. 

Ensimmäisen kerran telttaa lähdetään testaamaan heinäkuun lopussa. Minne? Se on vielä vähän auki. Lopullinen tulikoe onkin sitten elokuussa tehtävä vaellus Kilpisjärveltä Haltille ja takaisin. Tätä silmällä pitäen teltan lisäksi kaupasta tarttui mukaan Kilpisjärven ja Haltin alueen kartta. Seuraavaksi onkin edessä reitin päättäminen ja ruokahuollon suunnittelu. 

Nuuksio 15.5.-16.5.

Viimeaikaisten kiireiden vuoksi tämä tulee nyt hieman jälkijunassa, mutta kuitenkin. Kevään ensimmäinen telttailu saatiin sopimaan toukokuun puoliväliin. Vihdoinkin. Reissun tarkoituksena oli ottaa vähän väliä tavalliseen arkeen, kiireisiin ja siinä samalla hieman testata varusteita ensi syksyn vaellusta varten (tästä lisää myöhemmin). Enemmän ja vähemmän uusia, testattavia varusteita oli tällä kertaa lähinnä makuupussit. Omani (Haglöfsin Tarius) olen ostanut noin vuosi sitten. Sen jälkeen sitä on käytetty kerran Nuuksiossa viime elokuun helteiden aikaan. Lienee turhaa sanoa, että tuolloin kolmen vuodenajan makuupussi oli "hieman" liikaa. 

Pohjalainen sen sijaan osti omansa vasta juuri ennen telttailureissua. Kyseessä oli Vauden makuupussi, jonka testaaminen olikin tarpeen. Pohjalainen paleli koko yön, jonka johdosta pari viikkoa sitten Scandinavian Outdoor Storesta tarttui mukaan uusi Marmotin, toivottavasti lämmin kolmen vuodenajan pussi.

Nuuksioon suunnattiin perjantai-iltana, huolimatta aiemmin päivällä olleesta sateesta. Tarkoituksena oli lähinnä käydä nukkumassa metsässä ja istua ilta nuotiolla. Valitsimme kohteeksi Iso-Holman telttailualueen. Olin samaisella telttailualueella yön viime kesänä ja ihastuin paikkaan aivan valtavasti. Tällä kertaa seuranamme oli muutama partiolaisporukka. Heidän puuhailujaan oli ihan hauska seurata vierestä.  

Iso-Holman telttailualueen vieressä olevat upeat kalliot.

 Iso-Holmassa valitsimme leiriytymisalueeksemme ihan niemen kärjessä olevan telttapaikan. Nuuksion kansallispuistossa telttailualueilla on usein ns. valmiita telttapaikkoja, jotka on tasoitettu ja joihin teltta on suhteellisen helppo pystyttää. Meillä oli mukana Pohjalaisen teltta (en kuollaksenikaan muista merkkiä), joka pienistä epäilyistä huolimatta piti vettä oikein hyvin. Yön aikana ei tosin satanut, mutta maa kyllä oli märkä, joten pohjan vedenpitävyys ainakin oli hyvä. Teltta on kuitenkin suhteellisen painava, joten syksyä varten olemme harkinneet ostavamme Jack Wolfskinin teltan. 

Meidän leiri.

Nuotiolla istuttiin pitkälle iltaan, kunnes väsymys vei voiton ja oli pakko siirtyä untenmaille. Pohjalainen lähti soitellen sotaan ja puki päälleen mahdollisimman vähän (välittämättä halla-varoituksista). Itse jätin vaatetta päälle reippaammin. Lopputuloksena minä nukuin ihan hyvin, kun taas Pohjalainen paleli. Toisaalta, aamulla tarkistettaessa ei hänen makuupussinsa arvotkaan olleet kovin kummoiset, joten ihmekkös tuo, jos oli kylmä. 

Tästä viisastuneena lähdemme toivottavasti pian testaamaan Pohjalaisen uutta makuupussia, sekä ehkä jo ennen sitä ostettua uutta telttaamme. 

Iltateet tulilla.

Mukana pitää tietysti olla asianmukaiset eväät.

Iso-Holman järvi juuri ennen nukkumaan menoa.