Erämaan voitto?
Toisen päivän aamu valkeni kylmänä ja pilvisenä. Sen sijaan edellisenä iltana alkanut sade ja tuuli olivat loppuneet. Vaellusta varten hankkimani Marmotin Teton –makuupussi osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Makuualustani taas ei. Ilmatäytteinen makuualusta ei vain yksinkertaisesti eristä maasta huokuvaa kylmyyttä tarpeeksi hyvin. Onneksi pussi oli kuitenkin hurjan lämmin (ja pehmoinen ja mukava ja mitä vielä).
Ei leposärkyä. Muisto edellisen päivän reiden kipuilusta tuntui kovin kaukaiselta, lähes unenomaiselta. Olinko kuitenkin vain ollut jo loppuvaiheessa niin väsynyt, että kipu tuntui sietämättömältä senkin takia? Kivuttomuudesta huolimatta otin kovat keinot käyttöön: pitkävaikutteista buranaa ja reilusti voltaren-geeliä. Jos ei niillä parane, niin sitten ei auta muu kuin lepo. Onneksi grammanviilaushetkellä kotona emme olleet kuitenkaan tinkineet ensiapupakkauksen sisällöstä. Keitellessäni aamupuuroa ja kiisseliä teimme matkasuunnitelmaa yhdessä Pohjalaisen ja Kuopion vahvistuksen kanssa. Elättelin toiveita, että saisimme kirittyä menetetyt kilometrit ja pääsisimme Kuonjarjoen autiotuvalle saakka. Matkaa olisi hieman reilut 10 km ja aikaa kävelyyn vaikka koko päivä.
Aamupalan yhteydessä tutkiskelin ympärilläni olevaa kivikkoista, tunturikoivujen täplittämää maisemaa. Karua, todella karua. Tunsin kunnioitusta louhikon keskellä sinnitteleviä kasveja ja eläimiä kohtaan. Samoin niitä ihmisiä kohtaan, jotka seudulla asuvat. Pohdimme yhdessä, mikä on aikanaan saanut ihmisen asettumaan niin karulle seudulle asumaan. Tarvitsisi vissiin perehtyä hieman enemmän Suomen esihistoriaan. Aamupalaa seurasi ensimmäinen leirin purku. Meidän telttamme, kaikkine myrskynaruineen päivineen on hurjan helppo kasata ja purkaa. Edellisenä iltana telttaan räjäytetty rinkka kasaan, tarpeeksi vaatetta päälle ja menoksi. Ensimmäinen askel rinkan kanssa ja oli selvää, että päivästä tulisi pitkä. Kipu oli uskomattoman kova, kaiken hyvän lisäksi se säteilli polveen ja pohkeeseen...
Pääsimme 3 kilometrin päässä leiripaikastamme sijainneeseen Saarijärven tupaan vasta lähes 5 tuntia lähdön jälkeen. Eteneminen oli uskomattoman hidasta ja tuskallista. En voi kuin kiitollisena ihmetellä muun vaellusporukan kärsivällisyyttä. Minua ei missään vaiheessa jätetty yksin, ei syytetty tai mitään muutakaan. Heti lähdön jälkeen päätimme, ettemme edes yritä pidemmälle kuin Saarijärven tuvalle, jotta jalkani saisi levätä tänään vähän enemmän kuin edellisenä päivänä. Josko se auttaisi. Edes vähän. Olimme myös yksissä tuumin sitä mieltä, että pääasia on matkalla, ei päämäärällä. Luovuimme Haltille pääsystä ja päätimme kävellä niin pitkälle, kuin pääsisimme. Näin päivämatkat pysyisivät hyvin pieninä ja tarvittaessa saisimme useampia lepopäiviä. Itse toivoin pääsyä ainakin Meekolle saakka, sillä Meekonjärven ympäristön on sanottu olevan hurjan kaunis. Pohjalainen taas elätteli toiveita Pitsuskönkään putouksen näkemisestä.
Saarijärven autiotupa oli viehättävä. En ollut itseasiassa koskaan aiemmin ollut autiotuvassa, joten senkin puolesta kokemus oli eksoottinen. Minua harmitti vietävästi, että päivämatkamme jäi vain kolmeen kilometriin. Muun porukan positiivinen asenne sai kuitenkin omankin mielen pysymään korkealla. Tuvassa ehdimme ensimmäisen kerran rauhassa keskustella myös muiden vaeltajien kanssa.
Vaeltajien ja retkeilijöiden kanssa on yleensä hirvittävän helppo jutella. Retkeily tuntuu vaativan ihmiseltä tietynlaista luonnetta ja asennetta muita ihmisiä kohtaan, joten yleensä muut vaeltajat ovat hyvin samantyylisiä. Ja jos ei muuta, niin ainakin he ovat kiinnostuneita retkeilystä ja luonnosta ja siitäkös sitä juttua sitten riittäisi vaikka useammaksi illaksi. Meidän kanssamme Saarijärven tuvassa yöpyi niin ensikertaa vaelluksella olevia kuin jo kokeneempiakin kävijöitä, jotka myös tähtäsivät Haltille.
Vaikka tupa oli todella viehättävä, oli siellä tuskaisen kuuma nukkua paksun makuupussin kanssa. En ole varma, oliko se kuumuus vai edellisenä iltana juotu tee, joka herätti aamuyöllä vessaan. Ulkona oli hurjan kylmä. Ensilumi oli satanut ja maa ihan valkoinen. Sää oli selkiytynyt, enkä muista hetkeen aikaan nähneeni upeampaa tähtitaivasta. Enää ei harmittanut, itseasiassa alun perin asetetulla päämäärällä ei ollut mitään merkitystä. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä tähtitaivasta loppuiäksi (jos minulla vain olisi ollut tarpeeksi vaatetta päällä).
