tiistai 20. syyskuuta 2016
Haltille osa 2: Coahpejärvi - Saarijärvi, 3 km
Erämaan voitto?
Toisen päivän aamu valkeni kylmänä ja pilvisenä. Sen sijaan edellisenä iltana alkanut sade ja tuuli olivat loppuneet. Vaellusta varten hankkimani Marmotin Teton –makuupussi osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Makuualustani taas ei. Ilmatäytteinen makuualusta ei vain yksinkertaisesti eristä maasta huokuvaa kylmyyttä tarpeeksi hyvin. Onneksi pussi oli kuitenkin hurjan lämmin (ja pehmoinen ja mukava ja mitä vielä).
Ei leposärkyä. Muisto edellisen päivän reiden kipuilusta tuntui kovin kaukaiselta, lähes unenomaiselta. Olinko kuitenkin vain ollut jo loppuvaiheessa niin väsynyt, että kipu tuntui sietämättömältä senkin takia? Kivuttomuudesta huolimatta otin kovat keinot käyttöön: pitkävaikutteista buranaa ja reilusti voltaren-geeliä. Jos ei niillä parane, niin sitten ei auta muu kuin lepo. Onneksi grammanviilaushetkellä kotona emme olleet kuitenkaan tinkineet ensiapupakkauksen sisällöstä. Keitellessäni aamupuuroa ja kiisseliä teimme matkasuunnitelmaa yhdessä Pohjalaisen ja Kuopion vahvistuksen kanssa. Elättelin toiveita, että saisimme kirittyä menetetyt kilometrit ja pääsisimme Kuonjarjoen autiotuvalle saakka. Matkaa olisi hieman reilut 10 km ja aikaa kävelyyn vaikka koko päivä.
Aamupalan yhteydessä tutkiskelin ympärilläni olevaa kivikkoista, tunturikoivujen täplittämää maisemaa. Karua, todella karua. Tunsin kunnioitusta louhikon keskellä sinnitteleviä kasveja ja eläimiä kohtaan. Samoin niitä ihmisiä kohtaan, jotka seudulla asuvat. Pohdimme yhdessä, mikä on aikanaan saanut ihmisen asettumaan niin karulle seudulle asumaan. Tarvitsisi vissiin perehtyä hieman enemmän Suomen esihistoriaan. Aamupalaa seurasi ensimmäinen leirin purku. Meidän telttamme, kaikkine myrskynaruineen päivineen on hurjan helppo kasata ja purkaa. Edellisenä iltana telttaan räjäytetty rinkka kasaan, tarpeeksi vaatetta päälle ja menoksi. Ensimmäinen askel rinkan kanssa ja oli selvää, että päivästä tulisi pitkä. Kipu oli uskomattoman kova, kaiken hyvän lisäksi se säteilli polveen ja pohkeeseen...
Pääsimme 3 kilometrin päässä leiripaikastamme sijainneeseen Saarijärven tupaan vasta lähes 5 tuntia lähdön jälkeen. Eteneminen oli uskomattoman hidasta ja tuskallista. En voi kuin kiitollisena ihmetellä muun vaellusporukan kärsivällisyyttä. Minua ei missään vaiheessa jätetty yksin, ei syytetty tai mitään muutakaan. Heti lähdön jälkeen päätimme, ettemme edes yritä pidemmälle kuin Saarijärven tuvalle, jotta jalkani saisi levätä tänään vähän enemmän kuin edellisenä päivänä. Josko se auttaisi. Edes vähän. Olimme myös yksissä tuumin sitä mieltä, että pääasia on matkalla, ei päämäärällä. Luovuimme Haltille pääsystä ja päätimme kävellä niin pitkälle, kuin pääsisimme. Näin päivämatkat pysyisivät hyvin pieninä ja tarvittaessa saisimme useampia lepopäiviä. Itse toivoin pääsyä ainakin Meekolle saakka, sillä Meekonjärven ympäristön on sanottu olevan hurjan kaunis. Pohjalainen taas elätteli toiveita Pitsuskönkään putouksen näkemisestä.
Saarijärven autiotupa oli viehättävä. En ollut itseasiassa koskaan aiemmin ollut autiotuvassa, joten senkin puolesta kokemus oli eksoottinen. Minua harmitti vietävästi, että päivämatkamme jäi vain kolmeen kilometriin. Muun porukan positiivinen asenne sai kuitenkin omankin mielen pysymään korkealla. Tuvassa ehdimme ensimmäisen kerran rauhassa keskustella myös muiden vaeltajien kanssa.
Vaeltajien ja retkeilijöiden kanssa on yleensä hirvittävän helppo jutella. Retkeily tuntuu vaativan ihmiseltä tietynlaista luonnetta ja asennetta muita ihmisiä kohtaan, joten yleensä muut vaeltajat ovat hyvin samantyylisiä. Ja jos ei muuta, niin ainakin he ovat kiinnostuneita retkeilystä ja luonnosta ja siitäkös sitä juttua sitten riittäisi vaikka useammaksi illaksi. Meidän kanssamme Saarijärven tuvassa yöpyi niin ensikertaa vaelluksella olevia kuin jo kokeneempiakin kävijöitä, jotka myös tähtäsivät Haltille.
Vaikka tupa oli todella viehättävä, oli siellä tuskaisen kuuma nukkua paksun makuupussin kanssa. En ole varma, oliko se kuumuus vai edellisenä iltana juotu tee, joka herätti aamuyöllä vessaan. Ulkona oli hurjan kylmä. Ensilumi oli satanut ja maa ihan valkoinen. Sää oli selkiytynyt, enkä muista hetkeen aikaan nähneeni upeampaa tähtitaivasta. Enää ei harmittanut, itseasiassa alun perin asetetulla päämäärällä ei ollut mitään merkitystä. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä tähtitaivasta loppuiäksi (jos minulla vain olisi ollut tarpeeksi vaatetta päällä).
maanantai 19. syyskuuta 2016
Haltille osa 1: Nummela - Kilpisjärvi - Coahpejärvi, 1202 km + 9 km
Kauas on pitkä matka
Etukäteen olimme päättäneet ajaa lähes koko Suomen halki yhdellä istumalla. Tästä seurasi, että 2.9. herätys oli aivan liian aikaisin aamulla. Auton oli tarkoitus startata kuudelta, mutta eihän se koskaan ihan niin mene. Tällä kertaa emme kuitenkaan myöhästyneet aiotusta lähtöajankohdasta kuin 15 minuuttia. Onneksi olemme yleensä liikkeellä omalla autolla, nimittäin esimerkiksi lentokoneeseen emme taatusti koskaan ehtisi. Lähtöä edeltävänä iltana urhea vaellusporukkamme oli edelleen kutistunut neljästä kolmeen lähtijään. Poisjääneelle oli iskenyt reipas flunssa, jonka vuoksi lähteminen ei ollut mahdollista. Näin koko reissun jälkeen pidän päätöstä vähintäänkin viisaana, vaikka poisjäänyttä varmasti harmittikin.
Ensimmäinen välietappimme oli Jyväskylä, josta poimimme mukaan Kuopion vahvistuksemme. Ilmapiiri oli jännittyneen odottava. Pohjalainen ja Kuopion vahvistus eivät etukäteen tunteneet toisiaan, emmekä mekään Kuopion vahvistuksen kanssa mitenkään poskettoman hyvin. Kuopion vahvistus on ex-mieheni parhaita ystäviä ja olin todella iloinen kuullessani, että hän uskaltaa lähteä mukaan ex-mieheni sairastumisesta huolimatta. Perisuomalainen vieraskoreus katosi hyvin nopeasti keskustellessamme aiemmista vaellusreissuistamme.
Kaiken kaikkiaan aikaa Nummelasta Kilpisjärvelle kului noin 16 tuntia. Se kuulostaa paljolta, samoin kuin 1200 km. Lopulta se on kuitenkin asennekysymys. Minun mielestäni matka sujui aika kivuttomasti. Pysähdyimme syömään Pihtiputaalla, sekä myöhemmin illalla Muoniossa. Oulun Zeppelinissä kävimme täydentämässä naposteltavia autoon, sekä haimme vielä viimeiset tarvikkeet vaellusta varten. Zeppelinin reissu tosin meinasi venähtää vähän turhankin kanssa Pohjalaisen bongatessa Oulun aseliikkeen pisteen sieltä.
Ajomatkan aikana maisema ei juuri muuttunut, sillä puurajahan ylitettiin tosissaan vasta ensimmäisenä vaelluspäivänä. Puiden koko kuitenkin pieneni jatkuvasti. Horisonttiin hiljakseen ilmestyneet tunturit ja vaarat kertoivat saapumisestamme Lappiin. Kilpisjärvelle saavuimme vasta illan hämärryttyä, joten emme juuri pystyneet töllistelemään maisema ennen kuin vasta seuraavana aamuna. Ensimmäisen yön Kilpisjärvellä yövyimme Retkikeskuksen herttaisessa, neljän hengen mökissä. Pohdin, että joku kerta voisimme ihan hyvin vuokrata sieltä mökin vaikkapa viikoksi ja viettää rauhallista parisuhdeaikaa kaukana kaikesta arkisesta. Retkikeskuksen palvelu oli moitteetonta ja asiat hoituivat todella vaivattomasti. Suosittelen lämpimästi kaikille Kilpisjärvelle matkaaville.
3.9. se sitten todella alkoi. Pääsimme liikkeelle Käsivarren luontokeskukselta siinä puolen päivän tienoilla. Olimme syöneet tukevan aamiaisen retkikeskuksella, jotta ihan heti ei tarvitsisi pysähtyä tekemään lounasta. Tunnelma oli korkealla, (liian) painavasta rinkasta huolimatta. Sanotaan, että Kilpisjärveltä Haltille vievän (kalotti)reitin ensimmäinen osuus on kaikkein hankalin. Kukaan ei valehdellut. Se todella oli helvetillinen. Reitin ensimmäisen etapin kivikkoisuus ja hankalakulkuisuus tuli yllätyksenä, vaikka siihen mukamas oli varautunut. Ei sitä osannut kuvitella, ennen kuin yritti päästä eteenpäin kiveltä kivelle hyppimällä. Sen painavan rinkan kanssa.
| Sitä kivikkoa. |
Pysähdyimme lounaalle Másetjärven rantaan. Lounaaksi söimme kevyemmin linssikeittoa. Hurjan hyvää. Heti ensimmäisestä lounaasta alkaen oli selvää, että ruokien kuivaaminen maksoi vaivan. Lounaan aikana alkanut sade teki kivistä poskettoman liukkaita. Etenimme hitaasti ja varovasti. Pieni lipsahdus, horjahdus ja NAPS. Ensimmäinen ajatus oli, että onneksi mitään ei murtunut. Horjahdus oli pieni, mutta jo muutaman askeleen jälkeen oli selvää, ettei se ollut mitätön. Kipu oli uskomattoman kova. Tuntui, että tähtiä näki joka askeleella. Etenimme todella hitaasti ja varovasti vielä muutaman kilometrin. Lopulta kipu hidasti etenemisen niin olemattomaksi, että emme olisi enää päässeet Saarijärven tuvalle saman illan aikana. Tuskin edes saman vuorokauden aikana. Ilma kylmeni, tuuli ja sade koveni, joten päätimme pistää leirin pystyyn Norjan puolella sijaitsevan Coahpejärven rantaan. Ensimmäisen yön tuuli ja satoi rankasti. Kiitin moneen kertaan sitä, että olimme edellisenä vuonna ostaneet kunnon teltan, joka piti vettä ja kesti tuulta (teltassamme on kymmenkunta myrskynarua, joiden vuoksi se on yllättävän tukeva kovallakin tuulella). Tuuli ja sade alkoivat hellittää joskus aamuyöstä, lämpötilan painuessa reilusti pakkaselle.
![]() |
| 11 päivän ruuat, kuvattuna juuri ennen pakkaamista. |
maanantai 22. elokuuta 2016
Makuupussi
Sitä ei uskoisi, kuinka pieneen tilaan kilo perunaa mahtuu, kun sen kuivaa. Se itseasiassa mahtuu puolen litran minigripp-pussiin ja pussiin jää vielä ilmaakin. Kaiken kaikkiaan perunan kuivaamiseen meidän OBH Nordican kasvikuivurilla meni noin vuorokausi. Meille tosin kuivaaminen on vielä ihan uutta, joten saattaa hyvin olla, että kuivaamme varmuuden vuoksi vähän turhankin kauan. Eihän kasviksista liian kuivia tietenkään saa, mutta vähempikin ehkä riittäisi säilyvyyden takaamiseksi. Toisaalta, kun kyseessä on lähes kahden viikon ruuat keskellä ei yhtään mitään, otan mieluummin varman päälle. Muutoin tulee nälkä ja se vasta kurjaa olisikin.
Toinen kurja asia olisi kylmän vuoksi huonosti nukutut yöt. Museoreissun jälkeen seisoin varmaan tunnin Scandinavian outdoorin Forumin myymälässä töllistelemässä ja hypistelemässä makuupusseja. Lopulta arvonta suoritettiin kolmen pussin, Haglöfsin Tarius -5, Lupus -3 ja Marmotin Tetonin (-8) välillä. Näistä kaksi ensimmäistä on kuitupusseja, Teton taas untuvapussi. Haglöfsin Lupuksen hyllytin lähes välittömästi, sillä vaikka äärilämpötila pussilla olikin -19, mukavuuslämpötila naisella oli kuitenkin vielä plussan puolella (+2). Kevyemmän pussini mukavuuslämpötila naisilla on jossain +6 paikkeilla (muistaakseni, voi olla enemmänkin) ja tällä kertaa halusin ehdottomasti pussin, jossa mukavuuslämpötila on nollan tietämillä tai mieluusti pakkasella. Tariuksessa se olisi nollassa ja Tetonissa -8.
Päätös oli vaikea. Olen ainakin lapsena ollut allerginen untuvalle, joten Tetonin osto arvelutti. Olisiko se vain hukkaan heitettyä rahaa? Puhumattakaan untuvan eettisyydestä... Toisaalta taas, Teton on nimenomaan naisille tehty pussi, joka on tarkoitettu max 168 senttiselle nukkujalle. Sillä, olisiko kyseessä juuri naisille tarkoitettu, vaiko unisex pussi ei sinänsä ole minulle mitään väliä, mutta esimerkiksi unisex-pussi Tarius on tarkoitettu max 175 senttiselle nukkujalle. Näin puolitoistametrisen nukkujan näkökulmasta se tarkoittaisi reilusti hukkatilaa. Eli ylimääräistä painoa, ylimääräistä tilaa, ylimääräistä lämmitettävää ja niin edelleen.
Toisaalta sitten taas, Tarius on kuitupussi. Ainakaan allergiaoireita ei silloin tarvitsisi pelätä. Kaapissa lojuva, kevyempi ”lämpimän ajan” pussini on Tarius +6 (muistaakseni). Olen ollut pussiin erittäin tyytyväinen ja se on palvellut hyvin jo useamman vuoden ajan. Sen lämpötila-arviot vain eivät riitä lappiin. Koska olen kevyempään Tariukseen ollut tyytyväinen, houkutus ostaa lämpimämpi vastaava pussi oli suuri. Sitä paitsi, Tarius olisi lähes puolet halvempi, kuin Marmotin pussi.
Mietin asiaa. Töllistelin ja pällistelin. Hypistelin molempia ja lopulta kannoin kassalle Marmotin Tetonin. Mahdollisesti ilmenevistä allergiaoireista huolimatta (pussia täytyy siis testata ennen vaellusta ihan vaikka kotona). Miksi? Aloitetaan siitä, että hinta ei tällä kertaa ollut se ratkaiseva tekijä, sillä budjetti antoi myöten molemmat. Enemmän pussin valintaan vaikutti mukavuus- ja äärilämpötilat. Meitä on kosiskeltu ensi maaliskuussa hiihtovaellukselle UKK-puistoon Saariselälle, joten lämmin talvipussi tulisi tarpeeseen myös silloin. Ja sitten ne tärkeimmät, Teton painaa 100 g Tariusta vähemmän ja siinä on hurjasti vähemmän hukkatilaa. Kun pelkästään (kuivaamisesta huolimatta) ruokatarvikkeiden painoarvio pyörii reilussa 15 kg:ssa (eli noin 5 kg per rinkka), on sadoilla grammoilla jo väliä. Kaiken tämän lisäksi, pusseja hypistellessä, Teton oli NIIN pehmoinen, ettei mikään niin pehmoinen voi olla epämukava.
| Marmotin Teton |
”Heräteostoksena” kauppareissulta tarttui mukaan vielä Garminin G64 GPS. Olen garmineita käyttänyt ennenkin, mm. yliopiston kenttäkursseilla. G64 ja G64S ovat olleet ihan kelpoja ja ostamamme pitäisi heittämällä riittää meidän tarpeisiin useamman vuoden ajaksi. GPS:stä on tulossa ihan oma päivityksensä myöhemmin. Lopultakin meillä alkaa olla kaikki varusteet kasassa. Seuraavaksi aloitamme hitaasti mutta varmasti tavaroiden tunkemisen ja änkemisen rinkkoihin, jotta näemme kuinka painavia niistä tulee (eli kuinka paljon tavaraa pitää sitten kuitenkin vielä karsia pois). Rinkan painon pitäisi kuitenkin olla korkeintaan noin neljäsosa kantajan elopainosta. Se ei ihan hirvittävästi näillä kiloilla ole.
| G64 |
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
