Haltille osa 3: Saarijärvi - Kuonjarjoki, 9 km

You are stronger than you think 

Aamu valkeni viileänä ja valkoisena. Edellisen yön lumisateesta oli vielä rippeet jäljellä. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa, en tähtitaivaasta enkä sen enempää lumesta. Aamupuuron yhteydessä tutkailimme autiotuvan pöydällä lojuneesta kartasta päivän reittiä. Nousu alkaisi lähes heti Saarijärven tuvalta lähdettäessä ja jatkuisi yli puolen välin matkalla Kuonjarjoen tuvalle. Ikkunasta näkyvät tunturit antoivat viitteitä siitä, että nousu olisi jyrkähkö. Päätimme heti alkuun, että yritämme kävellä niin pitkälle kuin pääsemme. Kun puhti tai kunto loppuu, pistämme teltan pystyyn ja yövymme siinä. Mitään paineita ei oteta. 
 
Aamuvirkuimmat retkeilijät ryhtyivät puuhailemaan aamupalojaan jo reippaasti ennen seitsemää, joten mekin pääsimme poikkeuksellisen aikaisin liikkeelle. Tupaetiketin mukaan vielä ennen lähtöä Pohjalainen vuoli kiehisiä seuraavaa tulijaa varten ja me Kuopion vahvistuksen kanssa siivosimme tuvan. Lähes parin viikon vaelluksella oli kurjaa huomata, kuinka usein tällaiset perusasiat jätetään tekemättä. Mikä ihmisiä nykyään vaivaa? Laiskuus? 

Lopulta nostimme rinkat selkään ja lähdimme liikkeelle. Lämmin tupa ja illan lepo tuntui tehneen hyvää jalalle, mutta siitä huolimatta sen kunto arvelutti. Koska kipu oli pahimmillaan liikkeessä, eikä leposärkyä juuri ollut oli kyseessä todennäköisimmin rasitusvamma. Oli helpottavaa tietää, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Helvetillinen kivikko jatkui vielä tovin matkaa Saarijärveltä lähdettäessä. Reisi oli arka, muttei mitenkään mahdottoman kipeä. En kuitenkaan uskaltanut toivoa mitään, sillä edessä olisi vielä reipas nousu. 

Kivikko muuttui aavistuksen vetiseksi savikoksi. Kulkeminen helpottui huomattavasti, ylämäestä huolimatta. Pysähtyessämme lounaalle, Saarijärven tupa näkyi vielä. Saimme lounasseuraksi useamman poron. Porot ovat uskomattoman uteliaita eläimiä ja meitä, sekä meidän puuhailujamme tuijotettiin herkeämättä. Sopivan välimatkan päästä, tietenkin. Söimme lounaaksi tonnikalarisottoa ja vaikka lähtökohtaisesti mukaan ottamamme ruoka olikin oikein herkullista ja maittavaa, tonnikalarisottoa en välttämättä tekisi enää toiste. En ole koskaan ollut järin suuri risottojen ystävä, eikä tekemämme tonnikalarisotto tehnyt tässä poikkeusta. Reiden kipu yltyi tasaisesti. Otimme päivän tavoitteeksi nousun, jonka jälkeen voisimme pistää leirin pystyyn. 

3 tuntia myöhemmin istuin voittajan hymy kasvoilla Kuonjarjoen autiotuvalla teekuppi kädessä. Me teimme sen! Nousun jälkeen edessä oli lähes soran kokoluokkaan rapautunutta kiveä. Sorapolkua pitkin kulkeminen oli helppoa ja myös kohtalaisen nopeaa. Siksi toisekseen tunturissa tuuli niin pirun kylmästi, ettei juuri tehnyt mieli jäädä paikoilleen (telttapaikan etsimiseen olisi sitä paitsi kulunut tovi jos toinenkin). Nousun jälkeen avautunut karuakin karumpi tunturimaisema veti koko retkikuntamme aivan hiljaiseksi. Maisema oli kuin jostain ulkoavaruudesta. Aikanaan jäätiköltä purkautuneiden vesimassojen luomia jokiuomia ja niihin kasautuneita kivenjärkäleitä katsoessa ei voinut muuta, kuin tuntea pelon sekaista kunnioitusta maata muokkaavia voimia kohtaan. 

Noin kilometri ennen Kuonjarjoen tupaa edessä oli ensimmäinen joenylitys. Menomatkalla maasto oli aika kuivaa, joten joen ylitys onnistui lähes vaivatta. Kuopion vahvistuksellamme oli mukanaan retkisauvat ja viimeistään tässä vaiheessa kaduin sitä, että olin jättänyt omani kotiin. Ylityksissä painavan rinkan kanssa sauvat tulivat tarpeeseen. Kuonjarjoella meitä odotti lämmin tupa ja iloisesti remuava neljän herrahenkilön Jallutour -16, kuten he itseään nimittivät. ”Hei sä oot se jolla on jallu kädessä, me kuultiinki susta!” viitaten Pohjalaiseen, jolla on jallutähti tatuoituna oikeaan käsivarteen. Ilta oli täynnä naurua ja (tietysti) jaloviinaa. Jalluteestä tuli uusi hitti. Kaikesta remuamisesta huolimatta viimeisetkin sammahtivat heti kymmenen jälkeen. Tänä yönä en katsellut tähtitaivasta, vaan nukuin sikeästi aamuun saakka. 

Haltille osa 2: Coahpejärvi - Saarijärvi, 3 km

Erämaan voitto? 

Toisen päivän aamu valkeni kylmänä ja pilvisenä. Sen sijaan edellisenä iltana alkanut sade ja tuuli olivat loppuneet. Vaellusta varten hankkimani Marmotin Teton –makuupussi osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Makuualustani taas ei. Ilmatäytteinen makuualusta ei vain yksinkertaisesti eristä maasta huokuvaa kylmyyttä tarpeeksi hyvin. Onneksi pussi oli kuitenkin hurjan lämmin (ja pehmoinen ja mukava ja mitä vielä). 

Ei leposärkyä. Muisto edellisen päivän reiden kipuilusta tuntui kovin kaukaiselta, lähes unenomaiselta. Olinko kuitenkin vain ollut jo loppuvaiheessa niin väsynyt, että kipu tuntui sietämättömältä senkin takia? Kivuttomuudesta huolimatta otin kovat keinot käyttöön: pitkävaikutteista buranaa ja reilusti voltaren-geeliä. Jos ei niillä parane, niin sitten ei auta muu kuin lepo. Onneksi grammanviilaushetkellä kotona emme olleet kuitenkaan tinkineet ensiapupakkauksen sisällöstä. Keitellessäni aamupuuroa ja kiisseliä teimme matkasuunnitelmaa yhdessä Pohjalaisen ja Kuopion vahvistuksen kanssa. Elättelin toiveita, että saisimme kirittyä menetetyt kilometrit ja pääsisimme Kuonjarjoen autiotuvalle saakka. Matkaa olisi hieman reilut 10 km ja aikaa kävelyyn vaikka koko päivä. 

Aamupalan yhteydessä tutkiskelin ympärilläni olevaa kivikkoista, tunturikoivujen täplittämää maisemaa. Karua, todella karua. Tunsin kunnioitusta louhikon keskellä sinnitteleviä kasveja ja eläimiä kohtaan. Samoin niitä ihmisiä kohtaan, jotka seudulla asuvat. Pohdimme yhdessä, mikä on aikanaan saanut ihmisen asettumaan niin karulle seudulle asumaan. Tarvitsisi vissiin perehtyä hieman enemmän Suomen esihistoriaan. Aamupalaa seurasi ensimmäinen leirin purku. Meidän telttamme, kaikkine myrskynaruineen päivineen on hurjan helppo kasata ja purkaa. Edellisenä iltana telttaan räjäytetty rinkka kasaan, tarpeeksi vaatetta päälle ja menoksi. Ensimmäinen askel rinkan kanssa ja oli selvää, että päivästä tulisi pitkä. Kipu oli uskomattoman kova, kaiken hyvän lisäksi se säteilli polveen ja pohkeeseen... 

Pääsimme 3 kilometrin päässä leiripaikastamme sijainneeseen Saarijärven tupaan vasta lähes 5 tuntia lähdön jälkeen. Eteneminen oli uskomattoman hidasta ja tuskallista. En voi kuin kiitollisena ihmetellä muun vaellusporukan kärsivällisyyttä. Minua ei missään vaiheessa jätetty yksin, ei syytetty tai mitään muutakaan. Heti lähdön jälkeen päätimme, ettemme edes yritä pidemmälle kuin Saarijärven tuvalle, jotta jalkani saisi levätä tänään vähän enemmän kuin edellisenä päivänä. Josko se auttaisi. Edes vähän. Olimme myös yksissä tuumin sitä mieltä, että pääasia on matkalla, ei päämäärällä. Luovuimme Haltille pääsystä ja päätimme kävellä niin pitkälle, kuin pääsisimme. Näin päivämatkat pysyisivät hyvin pieninä ja tarvittaessa saisimme useampia lepopäiviä. Itse toivoin pääsyä ainakin Meekolle saakka, sillä Meekonjärven ympäristön on sanottu olevan hurjan kaunis. Pohjalainen taas elätteli toiveita Pitsuskönkään putouksen näkemisestä. 

Saarijärven autiotupa oli viehättävä. En ollut itseasiassa koskaan aiemmin ollut autiotuvassa, joten senkin puolesta kokemus oli eksoottinen. Minua harmitti vietävästi, että päivämatkamme jäi vain kolmeen kilometriin. Muun porukan positiivinen asenne sai kuitenkin omankin mielen pysymään korkealla. Tuvassa ehdimme ensimmäisen kerran rauhassa keskustella myös muiden vaeltajien kanssa. 

Vaeltajien ja retkeilijöiden kanssa on yleensä hirvittävän helppo jutella. Retkeily tuntuu vaativan ihmiseltä tietynlaista luonnetta ja asennetta muita ihmisiä kohtaan, joten yleensä muut vaeltajat ovat hyvin samantyylisiä. Ja jos ei muuta, niin ainakin he ovat kiinnostuneita retkeilystä ja luonnosta ja siitäkös sitä juttua sitten riittäisi vaikka useammaksi illaksi. Meidän kanssamme Saarijärven tuvassa yöpyi niin ensikertaa vaelluksella olevia kuin jo kokeneempiakin kävijöitä, jotka myös tähtäsivät Haltille. 

Vaikka tupa oli todella viehättävä, oli siellä tuskaisen kuuma nukkua paksun makuupussin kanssa. En ole varma, oliko se kuumuus vai edellisenä iltana juotu tee, joka herätti aamuyöllä vessaan. Ulkona oli hurjan kylmä. Ensilumi oli satanut ja maa ihan valkoinen. Sää oli selkiytynyt, enkä muista hetkeen aikaan nähneeni upeampaa tähtitaivasta. Enää ei harmittanut, itseasiassa alun perin asetetulla päämäärällä ei ollut mitään merkitystä. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä tähtitaivasta loppuiäksi (jos minulla vain olisi ollut tarpeeksi vaatetta päällä).

Haltille osa 1: Nummela - Kilpisjärvi - Coahpejärvi, 1202 km + 9 km

Kauas on pitkä matka 

Etukäteen olimme päättäneet ajaa lähes koko Suomen halki yhdellä istumalla. Tästä seurasi, että 2.9. herätys oli aivan liian aikaisin aamulla. Auton oli tarkoitus startata kuudelta, mutta eihän se koskaan ihan niin mene. Tällä kertaa emme kuitenkaan myöhästyneet aiotusta lähtöajankohdasta kuin 15 minuuttia. Onneksi olemme yleensä liikkeellä omalla autolla, nimittäin esimerkiksi lentokoneeseen emme taatusti koskaan ehtisi. Lähtöä edeltävänä iltana urhea vaellusporukkamme oli edelleen kutistunut neljästä kolmeen lähtijään. Poisjääneelle oli iskenyt reipas flunssa, jonka vuoksi lähteminen ei ollut mahdollista. Näin koko reissun jälkeen pidän päätöstä vähintäänkin viisaana, vaikka poisjäänyttä varmasti harmittikin. 

Ensimmäinen välietappimme oli Jyväskylä, josta poimimme mukaan Kuopion vahvistuksemme. Ilmapiiri oli jännittyneen odottava. Pohjalainen ja Kuopion vahvistus eivät etukäteen tunteneet toisiaan, emmekä mekään Kuopion vahvistuksen kanssa mitenkään poskettoman hyvin. Kuopion vahvistus on ex-mieheni parhaita ystäviä ja olin todella iloinen kuullessani, että hän uskaltaa lähteä mukaan ex-mieheni sairastumisesta huolimatta. Perisuomalainen vieraskoreus katosi hyvin nopeasti keskustellessamme aiemmista vaellusreissuistamme. 

Kaiken kaikkiaan aikaa Nummelasta Kilpisjärvelle kului noin 16 tuntia. Se kuulostaa paljolta, samoin kuin 1200 km. Lopulta se on kuitenkin asennekysymys. Minun mielestäni matka sujui aika kivuttomasti. Pysähdyimme syömään Pihtiputaalla, sekä myöhemmin illalla Muoniossa. Oulun Zeppelinissä kävimme täydentämässä naposteltavia autoon, sekä haimme vielä viimeiset tarvikkeet vaellusta varten. Zeppelinin reissu tosin meinasi venähtää vähän turhankin kanssa Pohjalaisen bongatessa Oulun aseliikkeen pisteen sieltä. 

Ajomatkan aikana maisema ei juuri muuttunut, sillä puurajahan ylitettiin tosissaan vasta ensimmäisenä vaelluspäivänä. Puiden koko kuitenkin pieneni jatkuvasti. Horisonttiin hiljakseen ilmestyneet tunturit ja vaarat kertoivat saapumisestamme Lappiin. Kilpisjärvelle saavuimme vasta illan hämärryttyä, joten emme juuri pystyneet töllistelemään maisema ennen kuin vasta seuraavana aamuna. Ensimmäisen yön Kilpisjärvellä yövyimme Retkikeskuksen herttaisessa, neljän hengen mökissä. Pohdin, että joku kerta voisimme ihan hyvin vuokrata sieltä mökin vaikkapa viikoksi ja viettää rauhallista parisuhdeaikaa kaukana kaikesta arkisesta. Retkikeskuksen palvelu oli moitteetonta ja asiat hoituivat todella vaivattomasti. Suosittelen lämpimästi kaikille Kilpisjärvelle matkaaville. 

3.9. se sitten todella alkoi. Pääsimme liikkeelle Käsivarren luontokeskukselta siinä puolen päivän tienoilla. Olimme syöneet tukevan aamiaisen retkikeskuksella, jotta ihan heti ei tarvitsisi pysähtyä tekemään lounasta. Tunnelma oli korkealla, (liian) painavasta rinkasta huolimatta. Sanotaan, että Kilpisjärveltä Haltille vievän (kalotti)reitin ensimmäinen osuus on kaikkein hankalin. Kukaan ei valehdellut. Se todella oli helvetillinen. Reitin ensimmäisen etapin kivikkoisuus ja hankalakulkuisuus tuli yllätyksenä, vaikka siihen mukamas oli varautunut. Ei sitä osannut kuvitella, ennen kuin yritti päästä eteenpäin kiveltä kivelle hyppimällä. Sen painavan rinkan kanssa. 

Sitä kivikkoa.

Ensimmäisen etapin haastavuus liittyy myös paljolti tottumattomuuteen. Harva meistä kantaa rinkkaa päivätyökseen, joten esimerkiksi itselläni rinkka oli edellisen kerran ollut selässä joskus kesällä. Eikä siinä silloinkaan ollut painoa niin paljon, kuin mitä lähes kahden viikon vaelluksen ensimmäisenä päivänä. Alkuun ilma oli kuitenkin kirkas ja piti mielen korkealla. Kivikosta huolimatta maisemat olivat huikaisevia! Ensimmäiset tunnit töllistelimme huulet pyöreinä ympärillemme. Ja porot! Näimme ensimmäiset porot melkein heti reitille lähdön jälkeen (automatkan aikana niitä ei näkynyt). Mahtavana kohoava Saana oli katseenvangitsija niin pitkälle kuin tunturi vain näkyi. 

Pysähdyimme lounaalle Másetjärven rantaan. Lounaaksi söimme kevyemmin linssikeittoa. Hurjan hyvää. Heti ensimmäisestä lounaasta alkaen oli selvää, että ruokien kuivaaminen maksoi vaivan. Lounaan aikana alkanut sade teki kivistä poskettoman liukkaita. Etenimme hitaasti ja varovasti. Pieni lipsahdus, horjahdus ja NAPS. Ensimmäinen ajatus oli, että onneksi mitään ei murtunut. Horjahdus oli pieni, mutta jo muutaman askeleen jälkeen oli selvää, ettei se ollut mitätön. Kipu oli uskomattoman kova. Tuntui, että tähtiä näki joka askeleella. Etenimme todella hitaasti ja varovasti vielä muutaman kilometrin. Lopulta kipu hidasti etenemisen niin olemattomaksi, että emme olisi enää päässeet Saarijärven tuvalle saman illan aikana. Tuskin edes saman vuorokauden aikana. Ilma kylmeni, tuuli ja sade koveni, joten päätimme pistää leirin pystyyn Norjan puolella sijaitsevan Coahpejärven rantaan. Ensimmäisen yön tuuli ja satoi rankasti. Kiitin moneen kertaan sitä, että olimme edellisenä vuonna ostaneet kunnon teltan, joka piti vettä ja kesti tuulta (teltassamme on kymmenkunta myrskynarua, joiden vuoksi se on yllättävän tukeva kovallakin tuulella). Tuuli ja sade alkoivat hellittää joskus aamuyöstä, lämpötilan painuessa reilusti pakkaselle. 

11 päivän ruuat, kuvattuna juuri ennen pakkaamista.

Illalla mielessä risteili paljon ajatuksia. Olin helpottunut päästessäni telttaan ja kivun hieman hellittäessä. Samaan aikaan pohdin päättyisikö vaellus osaltani heti alkuunsa. Pääsisimmekö koskaan Haltille saakka?