Tunturissa tuulee
Kuonjarjoen ja Meekon välille osui sään puolesta yksi vaelluksemme upeimmista päivistä. Jallutour -16 hoiti esimerkillisesti tuvan siivouksen, puiden hakkaamisen seuraavaa varten ja niin edelleen. Kuulimme huhua, että edellisenä päivänä joku sankari oli yrittänyt vuolla kiehisiä ulkona kirveellä (puukolla, kullanmurut, puukolla se onnistuu paljon paremmin!). Tätä silmällä pitäen Pohjalainen vuoli vielä muutamat kiehiset. Tähän väliin on pakko mainita, ettei kiehisten teko ole niin yksinkertaista kuin miltä se näyttää. Omat ”kiehiseni” ovat yleensä vain kasa puulastuja lattialla. Saa sen nuotion/takan/kamiinan jne. syttymään puulastuillakin ihan kivasti, kiehiset vain olisivat hurjasti hienompia.
Aurinkorasvaa, paljon aurinkorasvaa. Fiksu olisi tietysti muistanut, että huuletkin voi polttaa. Vähemmän fiksulla se kävi mielessä vasta siinä vaiheessa, kun vahinko oli jo tapahtunut. Edellisenä iltana Kuonjarjoen tuvalla yöpyneet olivat kaikki tulossa Meekon suunnasta ja vakuuttelivat kilpaa Kuonjarjoki – Meeko välin olevan hyvin helppo kävellä. Eivät liioitelleet. Pääosa matkasta kuljettiin tunturiniitylle painuneella polulla. Vähänkään haastavammat hetket olivat jokien ylityksiä. Koska menomatkalla oli satanut vain vähän, ei vettäkään ollut järin paljon, joten ylitykset onnistuivat vaivatta. Varpaiden kastumista ei juuri tarvinnut pelätä.
Sää oli hieno ja kulkeminen helppoa. Sen sijaan tuuli oli todella kova ja kylmä. Kuorivaatteet osoittautuivat kultaakin arvokkaammiksi, sillä mikään muu mukaan otetuista vaateparsista ei pitänyt tuulta yhtä hyvin. Kun kuorivaatteiden alle vielä pakkasi tarpeeksi vaatetta, ei tarvinnut palellakaan. Lämpimissä tuvissa yöpyminen, reilut voltaren-geeliannokset, sekä buranakuuri olivat tehneet tehtävänsä, eikä reiden kipu enää yltynyt sietämättömän kovaksi. Kyllä vamma olemassaolostaan muistutti aina kivikkojen tai nousujen kohdalla, mutta nyt kivun kanssa pärjäsi jo.
Meekonlaakson sanotaan olevan todella kaunis ja sitä se olikin. Kuonjarjoelta tultaessa Meekon autiotuvan ympäristön näkee ensimmäisen kerran korkealta tunturin rinteeltä. Näkymä on henkeä salpaava. Pari edeltävää kylmää yötä olivat saaneet kasvit pikkuhiljaa kellertämään ja punertamaan, joten tunturin laelta näkymä pikkuhiljaa ruskaan verhoutuvaan Meekonlaaksoon oli upea. Ja puita! Ensimmäistä kertaa yli kahteen päivään näimme puita!
Kuonjarjoelta Meekolle meiltä meni aikaa vain nelisen tuntia. Aikaisesta saapumisestamme huolimatta (ja kovan tuulen huomioiden) päätimme kuitenkin yöpyä Meekolla. Kävimme katsomassa vieressä virtaavaa koskea. Koskessa virtaava vesi on todella kirkasta, joka saa kosken näyttämään todella upealta. Ennen lähtöä Pohjalainen oli ostanut kalastusluvat ja päätti kokeilla kalaonnea Meekolla (järvestä, ei sieltä koskesta). Ei tullut kalaa. Sen sijaan puita hakatessa halkovajasta löytyi avaamaton 3 litran hanaviinipakkaus (valkkaria, ei kovin hyvää sellaista) tekstillä ”saa ottaa”. Viiniä maisteltiin yhdessä parin oululaisen vaeltajan kanssa. Samalla jaettiin kokemuksia eri vaellusreissuilta ja juteltiin retkiruuista ynnä muista. Tähän parivaljakkoon törmäsimme sittemmin useampaan kertaan ja ehdimme vaihtaa näkemyksiä monesta muustakin asiasta.
Kalaonnen puutteesta ja kovasta tuulesta huolimatta ilta oli rattoisa. Uni tuli kuitenkin nopeasti (ja aikaisin, eihän kahdeksan ole liian aikaisin nukkumaanmenoa ajatellen?). Kova tuuli piti taivaan selkeänä ja yöllä näkyi upea tähtitaivas. Kömpiessäni takaisin nukkumaan tuvan lattialla minua oli vastassa hyvin syöneen ja kovin pelokkaan näköinen hiiri. En millään hennonut ruveta ajamaan asukkia ulos kylmään, vaan tyydyin nostamaan rinkat ylemmäs, jotta edes osa ruuista säilyisi koskemattomina. Aamulla kirjoitin tupakirjaan varoituksen hiiren olemassaolosta ja kehotin jälkeemme tulevia nostamaan ainakin ruokansa kattoon roikkumaan.
You are stronger than you think
Aamu valkeni viileänä ja valkoisena. Edellisen yön lumisateesta oli vielä rippeet jäljellä. Harmi, etten tullut ottaneeksi kuvaa, en tähtitaivaasta enkä sen enempää lumesta. Aamupuuron yhteydessä tutkailimme autiotuvan pöydällä lojuneesta kartasta päivän reittiä. Nousu alkaisi lähes heti Saarijärven tuvalta lähdettäessä ja jatkuisi yli puolen välin matkalla Kuonjarjoen tuvalle. Ikkunasta näkyvät tunturit antoivat viitteitä siitä, että nousu olisi jyrkähkö. Päätimme heti alkuun, että yritämme kävellä niin pitkälle kuin pääsemme. Kun puhti tai kunto loppuu, pistämme teltan pystyyn ja yövymme siinä. Mitään paineita ei oteta.
Aamuvirkuimmat retkeilijät ryhtyivät puuhailemaan aamupalojaan jo reippaasti ennen seitsemää, joten mekin pääsimme poikkeuksellisen aikaisin liikkeelle. Tupaetiketin mukaan vielä ennen lähtöä Pohjalainen vuoli kiehisiä seuraavaa tulijaa varten ja me Kuopion vahvistuksen kanssa siivosimme tuvan. Lähes parin viikon vaelluksella oli kurjaa huomata, kuinka usein tällaiset perusasiat jätetään tekemättä. Mikä ihmisiä nykyään vaivaa? Laiskuus?
Lopulta nostimme rinkat selkään ja lähdimme liikkeelle. Lämmin tupa ja illan lepo tuntui tehneen hyvää jalalle, mutta siitä huolimatta sen kunto arvelutti. Koska kipu oli pahimmillaan liikkeessä, eikä leposärkyä juuri ollut oli kyseessä todennäköisimmin rasitusvamma. Oli helpottavaa tietää, ettei kyse ole mistään vakavammasta. Helvetillinen kivikko jatkui vielä tovin matkaa Saarijärveltä lähdettäessä. Reisi oli arka, muttei mitenkään mahdottoman kipeä. En kuitenkaan uskaltanut toivoa mitään, sillä edessä olisi vielä reipas nousu.
Kivikko muuttui aavistuksen vetiseksi savikoksi. Kulkeminen helpottui huomattavasti, ylämäestä huolimatta. Pysähtyessämme lounaalle, Saarijärven tupa näkyi vielä. Saimme lounasseuraksi useamman poron. Porot ovat uskomattoman uteliaita eläimiä ja meitä, sekä meidän puuhailujamme tuijotettiin herkeämättä. Sopivan välimatkan päästä, tietenkin. Söimme lounaaksi tonnikalarisottoa ja vaikka lähtökohtaisesti mukaan ottamamme ruoka olikin oikein herkullista ja maittavaa, tonnikalarisottoa en välttämättä tekisi enää toiste. En ole koskaan ollut järin suuri risottojen ystävä, eikä tekemämme tonnikalarisotto tehnyt tässä poikkeusta. Reiden kipu yltyi tasaisesti. Otimme päivän tavoitteeksi nousun, jonka jälkeen voisimme pistää leirin pystyyn.
3 tuntia myöhemmin istuin voittajan hymy kasvoilla Kuonjarjoen autiotuvalla teekuppi kädessä. Me teimme sen! Nousun jälkeen edessä oli lähes soran kokoluokkaan rapautunutta kiveä. Sorapolkua pitkin kulkeminen oli helppoa ja myös kohtalaisen nopeaa. Siksi toisekseen tunturissa tuuli niin pirun kylmästi, ettei juuri tehnyt mieli jäädä paikoilleen (telttapaikan etsimiseen olisi sitä paitsi kulunut tovi jos toinenkin). Nousun jälkeen avautunut karuakin karumpi tunturimaisema veti koko retkikuntamme aivan hiljaiseksi. Maisema oli kuin jostain ulkoavaruudesta. Aikanaan jäätiköltä purkautuneiden vesimassojen luomia jokiuomia ja niihin kasautuneita kivenjärkäleitä katsoessa ei voinut muuta, kuin tuntea pelon sekaista kunnioitusta maata muokkaavia voimia kohtaan.
Noin kilometri ennen Kuonjarjoen tupaa edessä oli ensimmäinen joenylitys. Menomatkalla maasto oli aika kuivaa, joten joen ylitys onnistui lähes vaivatta. Kuopion vahvistuksellamme oli mukanaan retkisauvat ja viimeistään tässä vaiheessa kaduin sitä, että olin jättänyt omani kotiin. Ylityksissä painavan rinkan kanssa sauvat tulivat tarpeeseen. Kuonjarjoella meitä odotti lämmin tupa ja iloisesti remuava neljän herrahenkilön Jallutour -16, kuten he itseään nimittivät. ”Hei sä oot se jolla on jallu kädessä, me kuultiinki susta!” viitaten Pohjalaiseen, jolla on jallutähti tatuoituna oikeaan käsivarteen. Ilta oli täynnä naurua ja (tietysti) jaloviinaa. Jalluteestä tuli uusi hitti. Kaikesta remuamisesta huolimatta viimeisetkin sammahtivat heti kymmenen jälkeen. Tänä yönä en katsellut tähtitaivasta, vaan nukuin sikeästi aamuun saakka.
Erämaan voitto?
Toisen päivän aamu valkeni kylmänä ja pilvisenä. Sen sijaan edellisenä iltana alkanut sade ja tuuli olivat loppuneet. Vaellusta varten hankkimani Marmotin Teton –makuupussi osoittautui täydelliseksi valinnaksi. Makuualustani taas ei. Ilmatäytteinen makuualusta ei vain yksinkertaisesti eristä maasta huokuvaa kylmyyttä tarpeeksi hyvin. Onneksi pussi oli kuitenkin hurjan lämmin (ja pehmoinen ja mukava ja mitä vielä).
Ei leposärkyä. Muisto edellisen päivän reiden kipuilusta tuntui kovin kaukaiselta, lähes unenomaiselta. Olinko kuitenkin vain ollut jo loppuvaiheessa niin väsynyt, että kipu tuntui sietämättömältä senkin takia? Kivuttomuudesta huolimatta otin kovat keinot käyttöön: pitkävaikutteista buranaa ja reilusti voltaren-geeliä. Jos ei niillä parane, niin sitten ei auta muu kuin lepo. Onneksi grammanviilaushetkellä kotona emme olleet kuitenkaan tinkineet ensiapupakkauksen sisällöstä. Keitellessäni aamupuuroa ja kiisseliä teimme matkasuunnitelmaa yhdessä Pohjalaisen ja Kuopion vahvistuksen kanssa. Elättelin toiveita, että saisimme kirittyä menetetyt kilometrit ja pääsisimme Kuonjarjoen autiotuvalle saakka. Matkaa olisi hieman reilut 10 km ja aikaa kävelyyn vaikka koko päivä.
Aamupalan yhteydessä tutkiskelin ympärilläni olevaa kivikkoista, tunturikoivujen täplittämää maisemaa. Karua, todella karua. Tunsin kunnioitusta louhikon keskellä sinnitteleviä kasveja ja eläimiä kohtaan. Samoin niitä ihmisiä kohtaan, jotka seudulla asuvat. Pohdimme yhdessä, mikä on aikanaan saanut ihmisen asettumaan niin karulle seudulle asumaan. Tarvitsisi vissiin perehtyä hieman enemmän Suomen esihistoriaan. Aamupalaa seurasi ensimmäinen leirin purku. Meidän telttamme, kaikkine myrskynaruineen päivineen on hurjan helppo kasata ja purkaa. Edellisenä iltana telttaan räjäytetty rinkka kasaan, tarpeeksi vaatetta päälle ja menoksi. Ensimmäinen askel rinkan kanssa ja oli selvää, että päivästä tulisi pitkä. Kipu oli uskomattoman kova, kaiken hyvän lisäksi se säteilli polveen ja pohkeeseen...
Pääsimme 3 kilometrin päässä leiripaikastamme sijainneeseen Saarijärven tupaan vasta lähes 5 tuntia lähdön jälkeen. Eteneminen oli uskomattoman hidasta ja tuskallista. En voi kuin kiitollisena ihmetellä muun vaellusporukan kärsivällisyyttä. Minua ei missään vaiheessa jätetty yksin, ei syytetty tai mitään muutakaan. Heti lähdön jälkeen päätimme, ettemme edes yritä pidemmälle kuin Saarijärven tuvalle, jotta jalkani saisi levätä tänään vähän enemmän kuin edellisenä päivänä. Josko se auttaisi. Edes vähän. Olimme myös yksissä tuumin sitä mieltä, että pääasia on matkalla, ei päämäärällä. Luovuimme Haltille pääsystä ja päätimme kävellä niin pitkälle, kuin pääsisimme. Näin päivämatkat pysyisivät hyvin pieninä ja tarvittaessa saisimme useampia lepopäiviä. Itse toivoin pääsyä ainakin Meekolle saakka, sillä Meekonjärven ympäristön on sanottu olevan hurjan kaunis. Pohjalainen taas elätteli toiveita Pitsuskönkään putouksen näkemisestä.
Saarijärven autiotupa oli viehättävä. En ollut itseasiassa koskaan aiemmin ollut autiotuvassa, joten senkin puolesta kokemus oli eksoottinen. Minua harmitti vietävästi, että päivämatkamme jäi vain kolmeen kilometriin. Muun porukan positiivinen asenne sai kuitenkin omankin mielen pysymään korkealla. Tuvassa ehdimme ensimmäisen kerran rauhassa keskustella myös muiden vaeltajien kanssa.
Vaeltajien ja retkeilijöiden kanssa on yleensä hirvittävän helppo jutella. Retkeily tuntuu vaativan ihmiseltä tietynlaista luonnetta ja asennetta muita ihmisiä kohtaan, joten yleensä muut vaeltajat ovat hyvin samantyylisiä. Ja jos ei muuta, niin ainakin he ovat kiinnostuneita retkeilystä ja luonnosta ja siitäkös sitä juttua sitten riittäisi vaikka useammaksi illaksi. Meidän kanssamme Saarijärven tuvassa yöpyi niin ensikertaa vaelluksella olevia kuin jo kokeneempiakin kävijöitä, jotka myös tähtäsivät Haltille.
Vaikka tupa oli todella viehättävä, oli siellä tuskaisen kuuma nukkua paksun makuupussin kanssa. En ole varma, oliko se kuumuus vai edellisenä iltana juotu tee, joka herätti aamuyöllä vessaan. Ulkona oli hurjan kylmä. Ensilumi oli satanut ja maa ihan valkoinen. Sää oli selkiytynyt, enkä muista hetkeen aikaan nähneeni upeampaa tähtitaivasta. Enää ei harmittanut, itseasiassa alun perin asetetulla päämäärällä ei ollut mitään merkitystä. Olisin voinut jäädä tuijottamaan sitä tähtitaivasta loppuiäksi (jos minulla vain olisi ollut tarpeeksi vaatetta päällä).
