Ehkä jo ensi kuussa?

Titityy, titityy. Lintujen laulun lisäksi lämmin kevättuuli havisuttaa puiden lehtiä. Juuri muuta ei kuulu. Ei liikenteen melua. Ei kännyköitä. Edessäni muutaman askeleen päässä keikkuu rinkka, jota Pohjalainen kantaa. Ympärillä levittäytyy perinteinen suomalainen metsämaisema. Väliin mahtuu muutama suokin. Tervehdin vastaan tulevia retkeilijöitä ja aina silloin tällöin pysähdyn kuvaamaan mielestäni mielenkiintoisia yksityiskohtia. En ole mikään luontokuvaaja, vaan noudatan enemmänkin taktiikkaa, kun ottaa tarpeeksi paljon kuvia on niistä pakko jonkun onnistuakin. Pitäisi ehkä mennä jonkin sortin valokuvauskurssille. 

Alkuillasta saavumme ennalta valitulle leiripaikalle lammen rannalle. Pohjalainen pystyttää teltan ja tekee tulen. Minä autan teltan pystytyksessä ja Pohjalaisen sytytellessä nuotiota kaivan esille evästarpeet, sekä haen vettä. Emme ole koskaan sopineet mitään varsinaista työnjakoa, hommat ovat vain jakautuneet välillämme. Leiriytymisen ja ruuanlaiton ohessa juttelemme niitä näitä. Käymme läpi matkan varrelle osuneita mielenkiintoisia asioita. Selitän muutaman matkan aikana nähdyn geologisen muodostuman synnyn. Ainakin pääpiirteissään. Yritämme epätoivoisesti tunnistaa vastarannalla pulikoivia lintuja ja muistamme taas, miksi meidän pitäisi hankkia lintukirja ja ne kiikarit. 

Valitsemme leiriytymispaikaksi yleensä aina jonkin lammen/järven rannan, jos se vain on mahdollista, jotta voimme käydä uimassa. Välittömän pakokauhun aiheuttava, ei mihinkään järkevään perusteeseen perustuva ötökkäkammoni aiheuttaa Pohjalaisessa suurta huvittuneisuutta joka ikinen kerta. Virnuilusta ja hihittelystä huolimatta hän kuitenkin ritarillisesti kantaa teltasta ulos kaikki sieltä tavatut ökkömönkijäiset. Ötököidenpoisto-operaation jälkeen teltan joka ikinen ötökkäverho suljetaan, jottei niitä möngerrä sinne enää enempää. 

Syötyämme istumme lähekkäin lammen rannalla teekupposten kanssa. Emme välttämättä jutelle enää mistään. Ei tarvitse. Seuraamme vain hiljaa ympäröivän luonnon arkiaskareita. Parhaat keskustelut olen käynyt ennestään tuntemattomien retkeilijöiden kanssa. Mikäli rannalle on leiriytyneenä muita, istumme yleensä heidän kanssaan iltanuotiolla emmekä vetäydy omaan rauhaamme. Ainakaan ihan heti. Yritän valvoa nähdäkseni auringonlaskun, mutta useimmiten nukahdan jo paljon ennen sitä. Tänne ei arki ulotu. Täällä mieli lepää. 

Mikä retkeilyssä sitten on se juttu? Arjen pakeneminen? Vastauksia on varmasti yhtä monta, kuin on retkeilijöitäkin. Minulle itselleni se on nimenomaan se, että pääsee pois arjesta hetkeksi. Korvessa ollessa asiat saavat yleensä myös ihan uudet mittasuhteet. Kotiin palatessa muistaa taas arvostaa niitä pieniä asioita, joista herkästi arjen tohinassa tulee itsestäänselvyyksiä. Meille se on myös arvokasta yhdessäoloa, parisuhdeaikaa. 

Onneksi ei mene enää kauaa, kun pääsee ainakin sään puolesta tekemään ensimmäisiä yön yli kestäviä kevätretkiä.