Hyvin suunniteltu on puoliksi tehty

Ihan kohta se on, Haltin vaellus! Kuuden hengen porukkamme on hitaasti mutta varmasti kutistunut matkan varrella ja tällä hetkellä lähtijöitä on 4 + 1 ehkä. Porukan kutistuminen on kuitenkin ollut odotettavissa, sillä työkuviot eivät aina mahdollista kahden viikon lomaa syyskuun alussa. Ajankohta on nyt kuitenkin lyöty lukkoon ja matka kohti Kilpisjärveä alkaa 2.9. (aikaisin) aamulla. Elättelemme toiveita, että ehtisimme nähdä edes aavistuksen syksyn ruskasta. Voi kuitenkin olla, että paluumme on vielä liian aikaisin ruskaa ajatellen. 

Vaellukseen on enää kuukausi. Siihen nähden tuntuu, että olemme järjestelyissä aivan vaiheessa. Ajankohta on päätetty, samoin reitti on suunniteltu alustavasti. Päivämatkaksi olemme suunnitelleet keskimäärin noin 10 km:ä/päivä. Toisin sanoen tavoitteenamme on kävellä tuvalta toiselle. Saadaksemme rutistettua noin 110 km matkan 10 päivään, joudumme kuitenkin ottamaan pari reippaampaa ”kilometrientappopäivää”. Näiden päivien tavoitteena on kävellä vähintään 15 km. Kilometrientappopäivistä toinen on sijoitettu heti vaelluksen alkuun ja toinen aivan vaelluksen loppuun. Alussa luulisi olevan enemmän energiaa, samoin kuin lopussa taas jaksavan kun tietää vaelluksen pian päättyvän ja pääsevänsä lepäämään. Tämän suunnitelman perusteella meille jää yksi lepopäiväkin. Suunnitelma on kuitenkin alustava ja siihen on jätetty varaa muutoksille, joita esimerkiksi sää tai sairastumiset/loukkaantumiset saattavat tuoda. 

Vaelluksen menu on paperilla asti, sisältäen mm. erilaisia keittoja, pastaa, pataruokia ja niin edelleen. Vaellusruokailun suunnitteluun oman haasteensa on tuonut lähtijöiden erilaiset ruoka-aineallergiat. Yksi on allerginen soijalle, toinen maidolle ja kolmas ei voi syödä gluteenia. Kuulostaa hankalalta, vai mitä? Loppujen lopuksi ruokien suunnittelu ei sitten ollutkaan ihan niin työlästä, kuin alun perin pelkäsin. Tavalliset pastat sun muut saa nykyään helposti korvattua gluteenittomilla versioilla. Erilaiset vaellusruokareseptit eivät yleensä sisällä maitoa missään muodossa, koska se ei säily (paitsi lettutaikina, joka saattaa ohjeesta riippuen saattaa sisältää maitojauhetta). Sen sijaan soijarouheen korvaaminen vaatii jo enemmän viitseliäisyyttä. Me olemme ratkaisseet pulman käyttämällä ohjeissa tonnikalaa, kuivattua jauhelihaa jne. (Ruokaohjeita on tulossa myöhemmin) Nyt pitäisi pikimmiten tarttua tuumasta toimeen ja ryhtyä kuivaamaan tarvittavia kasviksia ynnä muita ruokatarpeita. 

Viimeiset hankinnat ovat (nekin) vielä tekemättä, joten seuraavan parin viikon aikana meillä on tiedossa useampi shoppailureissu. Sitä ennen täytyy vielä tehdä listaa tavaroista, joita on hyvä olla mukana, mutta joita ei tarvitse olla ihan jokaisella. Niin kuin nyt vaikka retkikirves. Sellainen on ihan kiva olla olemassa, mutta emme me niitä 4 kappaletta tarvitse käsivarren Lappiin (eihän siellä ole juuri puitakaan, emmekä me ajatelleet kaataa niitäkään vähiä, mitä on). Hankittavien listalla tällä hetkellä on kuitenkin (edelleen) se paljon puhuttu makuupussi… Kävin sellaista hieman jo töllistelemässä Scandinavian outdoor storessa ja taidan päätyä ostamaan Marmotin Teton pussin. Naisten ohjeellinen mukavuuslämpötila -8 haluaa minusta kuulostaa oikein mukavalta ja lämpöiseltä (ehkä jopa hieman liioitellulta?). Enpähän ainakaan palelisi.

Huhu kertoo, että Lapissa voi jo syyskuussa sataa lunta. Ihan tällaisia kinoksia tuskin on 

odotettavissa, mutta lumisateeseenkin on syytä kuitenkin varautua asianmukaisin varustein.

Vastuullisen retkeilyn ABC, osa 1: Älä roskaa!

Vie omat roskasi pois!

Liesjärven reissun peruunnuttua päätimme lähteä koluamaan Nuuksion niitä osia, joissa emme vielä ole käyneet. Karttaa hetken tutkailtuani koin ahaa-elämyksen hoksatessani, että Nuuksion kansallispuiston itäiset osathan ovat lähimmillään vain vajaan 10 km päässä kotoamme! Haaveilin jo pyöräretkestä Nuuksioon tulistelemaan, mutta vielä tällä kertaa huristimme iltapäiväkävelylle autolla. 

Nuuksiossa meitä vastassa oli kuitenkin lohduton näky. Tyhjiä pulloja. Muovipusseja. Tupakka-askeja. Ikävä kyllä tilanne on sama monessa muussakin paikassa. Erityisesti nuotio- ja telttailupaikkojen ympäristö on usein lohduttoman törkyinen. ”Vie mennessäs, tuo tullessas”, mikä ihme sen ymmärtämisessä on niin vaikeaa? Jos jaksat kantaa tölkit, makkarapaketit sun muut täytenä luonnon helmaan saakka, jaksat aivan taatusti kantaa ne myös tyhjänä sieltä pois. 

Ihan totta, 200 vuotta!

Otetaan nyt esimerkiksi Nuuksio. Nuuksion kansallispuistossa käytiin vuoden 2014 aikana noin 285 000 kertaa. Entäpä, jos jokaisen käynnin yhteydessä sinne olisi jätetty yksi muovipussi, yksi tölkki ja kymmenen tupakan tumppia? Olisiko meillä vielä Nuuksion kansallispuisto, vai olisiko se muuttunut Nuuksion kaatopaikaksi? Onneksi suurin osa retkeilijöistä ovat vastuunsa tuntevia ja ympäristöään kunnioittavia ihmisiä, eivätkä jätä jälkeensä roskia. 

Kaikissa niissä kansallispuistoissa, joissa minä olen ollut, on paikoitusalueilta/luontotuvilta jne. aina löytynyt roskiksia, joihin mm. tulistelun yhteydessä syntyneet roskat on voinut jättää. Ulkoilemaan ja tulistelemaan lähtiessäsi voit siis suunnitella paluureittisi kulkemaan roskiksen ohi. Kansallispuistojen palveluilla varustettuja karttoja löytyy mm. täältä: Retkikartta.fi. Ei se ole niin vaikeaa. 

Kansallispuistot, retkeilyalueet, erämaa-alueista nyt sitten puhumattakaan ovat niitä maailman kolkkia, joissa ”joku” (lue: äiti, isä, vaimo, tyttöystävä, aviomies, poikaystävä jne.) ei ole siivoamassa jälkiäsi. Metsään jätetyn muovipussin maatumiseen menee kymmeniä vuosia. Alumiinisen juomatölkin maatuminen taas lasketaan sadoissa vuosissa. Lienee siis sanomattakin selvää, että metsään jättämäsi muovipussi/kaljatölkki jne. ärsyttää suunnattomasti jälkeesi tulevaa retkeilijää. Itseasiassa jälkeesi tulevia retkeilijöitä useiden vuosien ajan. 

Vastuullisen, luontoa kunnioittavan retkeilijän tunnistaa siitä, että hänen retkeilyreissustaan ei jää jälkeä ympäristöön. Hän ei jätä jälkeensä mitään, ei siis yhtään mitään. Ei edes niitä tupakantumppeja. Pidetään luonto siistinä, jotta meillä kaikilla on mahdollisuus retkeillä upeissa maisemissa vielä 20 vuoden kuluttuakin. 

Sopisiko tähän kellumaan tupakantumpit? Entä kaljatölkit?

 Aiheesta lisää mm. täältä:
http://www.kaleva.fi/teemat/luonto/miten-nopeasti-roskat-maatuvat-luonnossa/665135/
http://www.luontoon.fi/roskatonretkeily

Yyteri 15.-17.4.

Pari viikkoa ennen vappua suuntasimme auton kohti Poria ja Yyterin dyynejä. Matkan varsinaisena tarkoituksena oli osallistua Suomen Sjögrenin syndrooma – yhdistyksen kevätkokoukseen, mutten voinut olla käyttämättä tilaisuutta hyväkseni, joten lauantaiaamun käytimmekin dyynien ja hiekkarannan tutkailuun. Geologian opintoihin on luonnollisesti kuulunut myös teoria dyyneistä, niiden rakenteesta ja synnystä. Olemme myös käyneet kenttäkurssilla töllistelemässä jo tuhansia vuosia sitten sammuneita dyynejä. Aktiivisia sellaisia en sen sijaan ollut aikaisemmin nähnyt. 

Yyterin kylpylähotellin pihalle saapuminen oli elämys. En ollut juurikaan ehtinyt googlailemaan majapaikkaamme sen enempää, mutta odotuksiini ei kuitenkaan varsinaisesti kuulunut aaltopellistä rakennettu ja selkeästi parhaat päivänsä nähnyt rakennelma. Hotellin henkilökunta oli kuitenkin mukavaa, eikä huoneiden varustelussa yms. ollut valittamista. Kylpyläänkin ehdimme tutustua ja se oli ihan mukava, vaikkakin pienempi kuin pääosa niistä uimahalleista missä minä olen lapsena käynyt. Ehkä juuri sen takia kylpylä oli myös todella hiljainen ja saimme lekotella siellä ihan rauhassa. 

Yyterin kylpylähotelli

Lauantaiaamuna suuntasimme aamupalalta suoraan ulos. Ilma oli kaunis, mutta vielä tuolloin aika kolea. Onneksi olin varautunut asiaan jo kotona ja pakannut mukaan kunnon ulkoiluvarusteet. Samaa ei voinut sanoa Pohjalaisesta. Urhoollisesti hän kuitenkin tallusteli kanssani noin 5 kilometrin lenkin Yyterin dyynejä töllistellen. Nyt on kuitenkin pakko myöntää, että dyynejä enemmän ihastusta herätti hienon hieno rantahiekka ja sen (sekä niiden dyynien, of course) aikaansaama maisema, joka poikkesi todella paljon perinteisestä suomalaisesta rantamaisemasta. Voin vain kuvitella, kuinka ihana Yyterin hiekkaranta on kesäkuumalla. Ehkä sitä täytyy lähteä katsomaan vielä myöhemmin tänä vuonna. 

Kuvasaldoa aamupäivän kävelyretkeltä.

Joku siitä oli mennyt, mutta ihan varmoja ei oltu että mikä.

SS-yhdistyksen kevätkokous pakotti siirtymään sisätiloihin hieman puolen päivän jälkeen. Kokouksessa, sekä yhdistyksen 20-vuotisjuhlassa vierähti aikaa sen verran, ettemme enää ehtineet toista kertaa rannalle kävelemään. Paljon jäi näkemättä, joten senkin puolesta kesäinen reissu Yyteriin voisi olla ihan hyvä idea. 

Kunnon tuulenpitävä takki tuli tarpeeseen.

Sitä ennen pakkaamme kuitenkin teltan ja makuupussit sun muut tykötarpeet ja suuntaamme Liesjärven kansallispuistoon telttailemaan. Vielä viikko pitäisi jaksaa odottaa tuota kevään ensimmäistä telttailureissua.

Kevään ekat

"Kuu kiurusta kesään

puoli kuuta peipposesta

västäräkistä vähäsen

pääskysestä ei päivääkään" 

Vuodenaikojen vaihtelua on mukava seurata. Ihan meidän asunnon vieressä on pieni ulkoilualue ja vähän metsääkin, jossa luonnon sopeutumista lämmönvaihteluihin yms. pääsee seuraamaan ihan lähietäisyydeltä. Jo ”pitkän aikaa” sitten nähtiin ensimmäisten muuttolintujen lentävän taivaalla. Joutsenia. Lähipusikostakin on kantautunut sisälle saakka aikamoinen konsertti, kun tintit kilpaa lurittelevat. Västäräkki on yksi lempi lintulajejani ja sen näkemistä vielä odottelen. Koska lähin lintutornikin on aivan vieressä, niin nyt viimeistään voisin opetella tunnistamaan edes yleisimmät lintulajit. Niiden västäräkkien ja joutsenten lisäksi. 

Pari viikkoa sitten, kun maassa oli vielä yksittäisiä lumilaikkuja siellä täällä, nähtiin ensimmäinen varma kevään merkki, leskenlehti. Keltainen pieni kukka, joka on ainakin minulle ollut aina sellainen varma kevään merkki. Kun ensimmäiset leskenlehdet ovat ilmestyneet, on voinut olla varma siitä, että kevät todella on täällä.

Leskenlehtiä

Viime viikonloppuna, kauppareissun yhteydessä tehdyllä kävelylenkillä vastaan tuli lisää varmoja kevään merkkejä, sinivuokkoja! Olin todella iloinen pienestä löydöstäni, sillä viimeksi muistan nähneeni sinivuokkoja ammattikoulussa lähes kuusi vuotta sitten. Nyt lähimaasto näyttää olevan sinivuokollekin sopiva kasvupaikka. Odottelen innolla, että mitähän muuta sieltä kevään ja kesän aika löytyy. Mustikan varpuja on ainakin hurjasti, joten ensi talven mustikkavarastot ovat turvatut (mikäli mustikoita ylipäänsä saadaan tänä vuonna). 

Sinivuokkoja

Lumien lähdettyä ja ilman hieman lämmettyä ei ole enää ollut mitään hyvää syytä istua kotona tekemättä mitään. Jos mielimme Pohjalaisen kanssa ensi syksynä ihan oikeasti Haltin huipulle saakka, niin viimeistään nyt on syytä aloittaa kunnon kohotus ihan tosissaan. Eilen ryhdyimme tuumasta toimeen, kaivoimme kaapista esiin lenkkarit ja lähdimme kokeilemaan vieressä avautuvaa lenkkimaastoa HIIT-treenin merkeissä. Kuten aina, spurtit ovat kamalia (ainakin viimeistään puolivälin jälkeen). Jälkeenpäin olo on kuitenkin loistava, sillä itsensä haastaminen ja ennen kaikkea onnistuminen tuntuu aina hyvältä. 

Kaapista esiin kaivetut lenkkarit juuri ennen ekaa spurttia.